Mikseri on musiikkiyhteisö,
jossa voit kuunnella, ladata ja arvostella suomalaista musiikkia,
lisätä rajattomasti biisejä, luoda oman artistisivun, kerätä arvosteluja ja faneja
Lähetä pikaviesti
Lisää kaveriksi
LadataanLähetetyt biisikommentit
Yhteensä 7 kommenttia.
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Jos joku laulu on harmiton, niin tämä. ”Olen ongella, enkä mitään saa, Olen ongella, mua naurattaa”. Jos tällaista käy kritisoimaan, tuntee itsensä pahaksi ihmiseksi, kurttuotsaiseksi tosikoksi. No, otsani on aika kurttuinen. Ehkä tällainen asiasisältö laulussa kaipaisi rinnalleen lisää hillittömyyttä itse esityksestä. Nyt laulu esitetään ihan perusmeiningillä, ikäänkuin tosissaan. Jotain jään kaipaamaan; Sepi Kumpulaisen vakavuutta, M.A.Nummisen hillittömyyttä tai ehkä jopa Ville Leinosen asiallisromanttinen tyyli riittäisi tuomaan noille aurinkoisille, mutta samalla myös aika laihoille riveille sitä lihasta, jota tehoava musiikkiesitys aina vaatii. Valitettavasti aika ei riittänyt tällä kertaa laaajempaan Kilometritehtaan tuotannon analyysiin. Nämähän ovat myös kontekstikysymyksiä. Mutta vallitsevana tyylisuuntana pelkkä auringonpaiste on haastavimpia mahdollisia. Noin niinkuin kiinnostavuuden kannalta. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Miksi suomalainen nimi, jos laulaa englanniksi? Tietysti Pouta kuulostaa hauskan mystiseltä millä kielellä tahansa. Underground kuulostaa miellyttävän orgaaniselta, maltilliselta ja perinnetietoiselta musisoinnilta. Välillä mielessä välähtää The Band, Lou Reed ja jopa The Beatles. Sointikuva on harmonisesti kasassa, eri soittimet on roolitettu musiikillisesti laulun eri osissa niin, että kuulijalla on koko ajan uutta kiinnostavaa havainnoitavaa, kuuntelemista. Kuulostaa lapsellisen yksinkertaiselta, mutta tässä on koko sovittamisen ydin. Ja ah, kuinka usein radiostakin saamme kuulla musiikkia, jossa nämä kultaiset säännöt on unohdettu – tai yritetty turhaan kumota. Mutta Poudalla perinteet ovat kunniassa. Onko sitten omaa ääntä riittävästi, sitä jäin miettimään kun Underground oli loppunut. Voi olla, että seuraavaksi olisi syytä ottaa kukonaskel rohkeasti omaan suuntaan, esikuvia kunnioittaen, mutta ei heitä jäljitellen. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Jopas tuli mukavalla tavalla mieleen Kolmas nainen. Tämän Claymoren soittajat ovat kuulleet ennenkin. Vaikka Tyttörakkautta musiikkiesityksenä ei ihan napakymppiin osukaan odotusteni tikkataulussa, niin sinne kahdeksikon rinkulalle kuitenkin. Kun suomeksi lauletaan, on teksti aina tärkeä. Tässä tekstissä oli hyvä alku, maalattiin leipääntyneen reissutyöläisen sielunmaisemaa ja rakkaudenkaipuuta tienvarsihotellissa. Mutta sitten herkullisesti alkanut tarina jymähti paikoilleen, eikä tyttörakkauden osuus tarinassa ainakaan itselleni oikein auennut. Saattoi johtua vähän miksauksestakin, aivan kaikesta en saanut vaivatta selvää. Kannustaisin Claymoren sanoittajaa jatkamaan sarallaan, eikä päästämään itseään liian helpolla. Tyttörakkautta-laulukin sisälsi monta hyvää oivallusta, suorastaan aforismia, mutta kokonaisstoori jäi auki. Lisää tällaista miehekästä, rotevaa laulantaa, soitantaa ja eletynoloisia tekstejä. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
“Aamiaiapöydässä” herätti kiinnostuksen välittömästi. Bändin tiukka soitanta ja solistin mielenkiintoinen ja itsevarma laulutapa vangitsevat heti kuulijan mielenkiinnon. Tämän näytteen perusteella Sininen sinfonia liittyy henkisesti siihen kunniakkaaseen perintöön, jota YUP, Zen Cafe, CMX ja Maj Karmakin ovat olleet suomirokkiin luomassa. Lajityyppiiin kuuluu tietty musiikillinen haastavuus, mutta ennenkaikkea älykkäät tekstit, joissa kuulija kokee myös kirjallisen, parhaimmillaan suorastaan runollisen taide-elämyksen. Juuri tällä saralla yhtyeen lauluntekijällä/tekstittäjällä on vielä matkaa kuljettavanaan kohti aina vain oivaltavampaa sanottavaa. Mutta hyvällä tiellä ollaan jo. Aion ehdottomasti etsiä käsiini lisäää Sinistä sinfoniaa kuultavakseni. Näin valmista musiikkia harvoin demoilta kuulee. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Tämä pani kyllä mietteliääksi. Lauluntekijä Jaakko Lautaoja kertoo Mikseri.net –sivustolla, että kun aikansa hakkaa päätänsä levy-yhtiöiden oviin, tulee tällaista mieleen. Ensimmäinen sana, joka tästä jokapojan kantripastissista itselleni tulee mieleen, on katkeruus. Levytyssopimuksetta jäänyt keski-ikäinen mies narisee kateellisena “hajuvesipojille”, nuorille ja norjille poppareille, jotka saavat laulaakin kuulemma falskisti. Eipä ole kovin mieltä ylentävää. Tässä olisi ollut mahdollisuus. Jos Lauta-Jaska olisi onnistunut olemaan jaakkoteppomaisen hauska ja terävä, ehkä itseironinenkin, olisi tämä vaikea asetelma onnistuttu kukaties hoitamaan kotiin, mutta ei näin. Laulu on ponneton, väsynyt huitaisu anttituiskujen ja jonneaaroneiden pyykkilautavatsoja kohti. Ei sen enempää. Kateus, kauna ja katkeruus ovat harvoin onnistuneet innoittamaan hyvää taidetta, huumorin höystämä ironia puolestaan useinkin. Vai otanko nyt tämän harrastajamuusikon aivan liian vakavasti? Varmaankin. Se johtuu siitä, että törmään näihin lautajaskoihin työssäni tämän tästä. Katkeruus pois ja peilin eteen mars. Peli ja keli on kaikille sama. On aina ollut. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
“Information” hyrähtää käyntiin tehokkaasti. Erinomainen kitaraintro saa odottamaan paljon. Laulaja on eteerisen hento ilmaisussaan. Mietin laulun edetessä onko hän vaisu vai tyylikäs. Päädyn puoliväliin. Kappaleen roteva kertosäe hiukan yllättää, mutta lopultakin positiivisesti. Sävellys on looginen ja melankolisen kaunis. Teksti jää hiukan “tyylikyyden” peittoon. Kaikesta ei saa selvää. Tämä muuten aikamoisen valmiilta kuulostava tallenne on tuotettu verrattain täyteen. Mutaisten särökitaroiden ja symbaalivetoisesti ryskäävien rumpujen yllä melskaavat vielä urut. Keitos pysyy vain vaivoin kasassa. Instrumenttien keskinäistä roolitusta laulun eri osissa olisin vielä miettinyt tehokkuuuden lisäämiseksi. Stereokuvaan ei kerrallaan mahdu ääntä määräänsä enempää. Muttta yhtä kaikki tyylikäs esitys. Tämäkin bändi on tutkittava tarkemmin. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Tämä hauraankaunis esitys kosketti. Bändi kuulostaa kiinnostavalla tavalla vanhanaikaiselta, tai ehkä paremmin - iättömältä. Sointi ja orkestrointi, jopa tekstikin, tuovat mieleen vanhat dylanit tai neilyoungit viuluineen ja pianoineen. Hauska yksityiskohta sovituksessa oli chimesien puolivallaton kilistely sinne tänne. Laulajan äärimmäinen herkkyys sopi tähän lauluun, mutta kuinka mahtaa käydä, kun edessä on kokonainen levy tai keikkasetti? Nyt tuntui, että koko mies menee kumoon puhaltamalla. Näin haavoittuvainen musiikki on bändin eteenpäinmenon kannalta haasteellista. Indieskene on tällaisille artisteille melko järjestäytymätön ja soittolistaradioissa jäädään normirokin jalkoihin. Mahdollisuudeksi jää vain omaan asiaan lujasti uskominen ja oman erityislaadun vieminen sille tasolle, ettei yleisö kertakaikkiaan voi ohittaa. Siitä se sana lähtee kiirimään. Mutta pitkää pinnaahan tämä kaikki vaatii. | ||
