Mikseri on musiikkiyhteisö,
jossa voit kuunnella, ladata ja arvostella suomalaista musiikkia,
lisätä rajattomasti biisejä, luoda oman artistisivun, kerätä arvosteluja ja faneja
Lähetä pikaviesti
Lisää kaveriksi
LadataanLähetetyt biisikommentit
Yhteensä 577 kommenttia.
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Kappale soi kuin kaiku aikojen halki, ja minun on pakko aloittaa ilmeisestä. PPK:n Resurectionin vaikutteet näkyvät, kuuluvat ja etenkin tuntuvat tässä kuuntelukokemuksessa nimeä myöten niin voimalla, etten tule tämän kommentin kirjoittamisesta ilman anakronismeja selviämään. Voisin ehkä yrittää kiusausta vastustella, mutta kun tuo salakavaluuttaan soljuva siniaalto hivuttautuu korvakäytävistäni suoraan tunnemuistoihini, haluni pitää kiinni ajastani heikkenee tahti tahdilta. Havahdun Teemun Toyota Corollan takapenkiltä, kun öinen räntäsade rätisee ajovaloihimme. Synkeä klubitrance takoo teräskehikkomme kajareista, jotka ovat vuosien varrella ruvenneet särisemään ilmeisen väärinkäytön seurauksena. Harvat ohikulkivat kuulevat lähestymisemme jo kaukaa – siitä pidämme huolen. Korvaamme basson puutetta äänenvoimakkuudella, ja ne vähät maisemat, joita sivuikkunoista saattaa nähdä, suhahtelevat ohi talven pimeydessä. Edellisen omistajan käytössä pinttyneet kangasistuimet ja pikaruokaravintolan rasvaa tihkuva paperipussi löyhkäävät kilvan. Tätäkö on vapaus? Opus 808:n perään kajareista lähtee lipumaan biisi, jota en ole aiemmin kuullut. Se kuulostaa PPK:lta, mutta on kiinnostavampi. Sen melodia polveilee, vaihtaa soittimia eikä vain toista yhtä ja samaa kuviota alusta loppuun. Se on koukuttava, helposti lähestyttävä ja saa jokaisen kyyditettävän pään nyökkymään tahdissaan. Tanssimaan emme ole menossa, sillä se on noloa, emmekä me halua noloilta vaikuttaa, mutta kappaleen liikkeen tuntu vie jopa istualtaan mukanaan. Kappaleen tuotantopuoli tuntuu hyvin tarkalta. Jokaisella äänellä on oma paikkansa kokonaisuudessa, ja kaikki elementit tuntuvat pelaavan yhteen liki täydellisesti. Kokonaisuus tuntuu etenkin melodiansa ja yleisen estetiikkansa ansiosta melankoliselta, talviselta ja slaavilaiselta. Hetken ehdin miettiä, olisiko jokin osa melodiasta voinut liikahdella epäsuoremmin elkein, mutta ajatus ei ehdi vaivata minua kuin ohikiitävän hetken, kun kappale onkin jo nostattamassa seuraavaa suurempaa hetkeään. Hauskana ääniteknisenä yksityiskohtana kuulostaa siltä, että nostatuksen huippukohdassa äänivalli vetäytyy sivuillemme ja taaksemme, kunnes se rytmisektion mukana purkautuu jälleen ympäri autoa koko voimallaan. Ja juuri tällaiset yksityiskohdat tekevät kappaleen kuuntelemisesta samanaikaisesti jännittävää ja vaivatonta. Kuuntelijana tunnen olevani varmoissa käsissä, ja kokemustani ohjataan huolella. Jos minua jokin harmittaa, niin sehän on ennen kaikkea kappaleen lyhykäisyys. Huippukohdat tuntuvat niin hyviltä, että samaa tarinaa olisi mielellään kuunnellut kauemminkin. Tiedän kuitenkin, että singlelevyjen B-puolelle lisättävät Extended Mixit ovat aina vesitettyjä versioita tiiviistä Radio Editistä, eikä DJ-introja ole tehty kuunneltaviksi. Millenium lähestyy. Tietojärjestelmät tulevat hajoamaan, sairaalat romuttuvat kivikaudelle ja valtiosalaisuudet päätyvät jokaisen pahantahtoinen hakkerin kynsiin kuin sormia napsauttamalla. Toimiiko uunituore IBM Aptivani vielä ensi kesänä? Se jää nähtäväksi. Kaikki tulee muuttumaan, kun uusi aika koittaa, mutta tämän biisin tulen muistamaan iäti, kuten kaiken muunkin näistä vuosituhannen viimeisistä hetkistä. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Jos 90-luvun puolivälissä tuotetusta CD-ROM-tietokirjasta olisi onkinut tietoa siitä, millaista musiikkia tämä Eurodance oikein onkaan, olisi ensyklopedia 15 sekunnin lataamisen ja levyn vaihtamisen jälkeen todennäköisesti soittanut pätkän vähintään samalta Anttilan Top Tenissä myydyltä kokoelmalevyltä. Vuosikausiin ei ole tullut tällaista soundia asioikseen kuunneltua, ainakaan yksittäisiä kappaleita enempää, mutta puhtaasti fiilispohjalta arvioitunahan tämä kuulostaa tismalleen siltä, miltä muistelen ysärin astetta juustoisempien tanssirenkutusten kuulostaneen. Ehkä jotkin yksittäiset elementit soivat hieman vertailukohtiaan modernimmin, enkä esimerkiksi muista aivan noin nätisti ympäri stereokuvaa levitettyä kätösten läpsäisyä yhdessäkään aikalaisteoksessa kuulleeni, mutta biisi nimenomaan tuntuu siltä, että se olisi karannut männävuosien kesäkokoelmalta. Kappaleen rakenne on melko suoraviivainen: sävy alustetaan onnistuneena tehokeinona heti alkuun lyödyllä kertosäkeistön lämmittelyversiolla, jonka lauluraita on kaiketi nostettu jostain laulusamplepaketista, remix-paketista tai vastaavasta. Laulun mukana esiin suodatetaan Korgin M1-koskettimiston legendaarinen pianopresetti, joka hakkaa samaa vimmaista sointukuviotaan biisin läpi. Jos näiden elementtien perusteella ei ymmärrä, mitä on tulossa, ymmärryksessä on vikaa. Kertsosäkeistölämmittelyn perään kappale alustaa sekä tuttuakin tutumman laukkabassonsa että konerytmistönsä, joka paukuttaa menemään kireän TR-909:n ja aikalaisestetiikkaa plumpsahtelevan siniaaltobassorummun voimalla. Ja kun vauhtiin päästään, on kappaleen heittämällä persoonallisimman, mahdollisesti voimakkaimman ja ehkä kyseenalaisimmankin elementin vuoro. Kuten käyttäjä Haavan on kieli poskessa usein kuultu toteavan, ei ole teknoa ilman räppiä, eikä ole tälläkään kertaa. Eurodancen kirjoon mahtuu lopulta melko monenlaista musiikkia, mutta itseäni mahdollisesti eniten ärsyttävässä tyylissä yhdistyvät juuri tämän biisin kaltainen laulu ja vastaava rap. Mutta tällä kertaa jokin on hieman toisin. Love Will Set Us Freessä räppi huokuu itseironiaa. Puhelaulaja ei pyri kuulostamaan tyylilajille totuttuun tapaan /kovalta/, /räväkältä/ tai edes /uskottavalta/, vaan ilmaisu tuntuu enemmän "naapurin pojalta" kuin Waldo's Peoplelta. Tuo lähestyttävyys kuitenkin toimii. Siinä on kirjaimellisesti persoonallista otetta, jota en muista kovinkaan monessa vastaavanlaisessa biisissä aiemmin kuulleeni. Äkkiseltään mietin, että olisiko esimerkiksi Cokkelin Civittaejien ulosannissa ollut jotain vastaavaa, mutta pikaisella tarkistuksella oli todettava, että myös he vetivät settinsä reilusti näytellymmin. Toisin sanoen, oli ratkaisusta sinänsä mitä mieltä tahansa, jotain erikoisen tuoreen tuntuista kappaleen rapin puolella onnistutaan tarjoilemaan. Kappaleen sanoituspuoli on yhtäältä hyvin ilmeinen, toisaalta hieman haastavakin tulkittava. Intuitioni huutaa minulle, että räppisäkeistöjen lyriikat on kirjoitettu enemmän tai vähemmän lonkalta vetäen. Sen ydin on todennäköisesti muotoutunut laulusamplen alustaman aihepiirin ympäriltä erinäisiä tyylilajin kliseitä ja sopivan tuntuisia riimejä viihdyttävästi pyörittäen, eikä kappaleen lyriikkaa välttämättä kannattaisi lähteä sen enempää purkamaan. Olen kuitenkin liian syvällä, enkä mahda itselleni mitään. Olen kuunnellut kappaleen kymmeniä kertoja useissa eri yhteyksissä, ja jo tänään pyöritetään heittämällä toistakymmenettä kierrosta, enkä pysty enää estämään itseäni. Kappaleessa on helppo tulkita olevan äänessä kahden minämuotoisen kertojan, jotka ovat kumpikin eri solistin esittämiä. Feminiinisempää hahmoa kuullaan kertosäkeistöissä, maskuliinisempaa rap-säkeistöissä. Heidän välilleen muodostuu jo kertosäkeistön lämmittelyn aikana jännite: feminiininen hahmo ihmettelee näkökulmastaan käsin, eikö kappaleen "sinä" halua olla hänen kanssaan. Hän perustelee kantaansa yhteisellä harmonialla ja kappaleen keskuslauseesta vastaavalla ajatuksella siitä, että "vain rakkaus voi meidät vapauttaa". Tuo "sinä" on hetkeä myöhemmin helppo tulkita rap-osioiden minäkertojaksi, kun puhelaulu alkaa. Ensimmäinen rap-säkeistö koostuu suurilta osin bilemusiikin kuvastosta: minä-räppäri kehottaa tsekkaamaan biisin bassoa, yhyttää tanssilattialle liikahtelemaan, antaa tahditusohjeita ja kuvailee niin bassomusiikin kuin tanssinkin etenemistä jytisevine kaiuttimineen ja hikeä valuvine kasvoineen. Kuvasto vaikuttaa monin tavoin olevan irrallaan kappaleen nimen ja kertosäkeistön alustamasta aihepiiristä, mutta mitä enemmän käytettyjä sanavalintoja tihrustaa, voi siinä havaita kaksoismerkityksiä, jotka sopivat siihen huomattavasti enemmän. Ensimmäinen rap-säkeistö jättää vielä jonkin verran mahdollisuuksia tulkinnalle, mutta toisessa sävy muuttuu. Vaikka ensimmäinen rap-säkeistö alkaakin hyvin leikkisällä "ding didi ding didi ding ding dongilla", sivuutetaan kappaleen muuten enemmän tai vähemmän englanninkielinen ilmaisu hetkeksi toisen kappaleen aloittavalla ja kaikessa hölmöydessään ilahduttavalla "pimpali pimpali pim pom pamilla", joka on ainoa suoraan suomenkielehtävä säe koko kappaleessa. Vaan mitä sen jälkeen tapahtuu, tuntuu siltä, että jos ensimmäinen rap-säkeistö jätti vielä vähän tulkinnanvaraa ja kaksoismerkityksiä roikkumaan ilmaan, toinen lausuu lähes kaiken alatekstinsä ääneen. Ratkaisu on myös roisimpi kuin ensimmäisen säkeistön tekemä alustus antaa odottaa. Mitenkään mahdottoman pitkälle se ei aktiensa kuvailussa etene, mutta jos esimerkiksi E-roticin maine oli aikanaan millään tapaa rivo, kyllähän tämä jättää niin Maxin kuin hänen eksänsäkin helposti jälkeensä. Mikä alateksti sitten jää avaamatta? Säkeistön loppupuolella, kun hekuma on yltynyt kuumimmilleen, päästetään ilmoille säe "come on we don't have to fight", jonka kaksoismerkitykseltä melkeinpä haluaisi välttyä. Toki, yhtäältä se on luettavissa esimerkiksi viittauksena sovintoseksiin. Toinen valitettavankin helposti tilanteeseen luettava sisältö on se, että toisen rap-säkeistön "sinä" vastustelee tapahtumaa, mikä saa kokonaisuuden äkisti tuntumaan äärimmäisen epämiellyttävältä. En tiedä, onko tämä tarkoituksellista, enkä ole varma, haluanko edes tietää. Mutta oli se tarkoituksellista tai ei, en pitkällisestä lyriikan syynäyksestä huolimatta onnistunyt löytämään mitään, mikä tuon tulkinnan suoraan vesittäisikään. Epäsuorassa mielessä – ja todellakin hahmotan varsin hyvin pyöritteleväni tässä astetta epätodennäköisempää luentaa, mutta haluan myös sen vaihtoehdon käsitellä – kappaleessa voi tulkita kyseessä olevan juurikin jonkinlaisen ihmissuhderiidan jälkeisen sovintoseksin. Kamppailu viittaa nimenomaan aiempaan riitaan, jota tässä parhaillaan sovitellaan. Ensimmäinen tulkinnanvarainen esimerkki tästä kumpuaa säkeestä "let me tell you take a pose". Sanamuoto "let me tell you" ei nimittäin mielestäni viittaa käskyyn, vaan sen voi helpommin lukea esimerkiksi leikkisän välivalokuvauksen sanallistamiseksi. Sivuhuomiona verbi "strike" saattaisi ainakin omaan kielikorvaani kuulostaa luontevammalta kuin "take", mutta myös tämä vapaus kirjoittajalle suotakoon. Toinen esimerkki tästä tulkinnasta on vieläkin huterampi ja keikkuu yhden polven varassa säkeessä "baby oh get on your knee". On mielestäni äärimmäisen todennäköistä, että kyse on riimin takia yksikköön jätetystä polvesta, ja että kyse on juurikin siitä, mihin kappale kaikella jäljellä olevalla hienovaraisuudellaan viittaa, mutta vaihtoehtoinen luenta voisi myös olla seksin jälkeinen tasa-arvoinen kosinta, jossa kumpikin osapuoli polvistuu. Rakkaus vapahtaa kaksikon eripuraltaan. Epätodennäköistä? Todellakin. Mahdollista? Periaatteessa. Sanoitusta voisi varmasti purkaa enemmänkin. Esimerkiksi ensimmäisen rap-säkeistön säe "be prepared for the blast" kiinnitti ensimmäisen kerran huomiota siihen, että monimerkityksellisyyttä todellakin on ilmassa. Ja kahden hahmon välisiä suhteita voisi varmasti purkaa enemmänkin, mihin oman haasteensa asettaa se, miten tavallaan irrallaan toisistaan lyriikan eri osat ovat. Se on äärimmäisen ymmärrettävää, kun tekstien kirjoittajat ovat – ainakin kaiken tarjotun aineiston perusteella – eri henkilöt, mutta toisaalta intertekstuaalista vuoropuhelua on runouden puolella harrastettu ennenkin. Ehkä olennaisin huomio lienee lopulta se, että Love Will Set Us Freen rap-elementit tuntuvat ennen kaikkea tunnelman nostattamiseen suunnitelluilta ja enemmän rytmisiltä kuin sisällöltään äärimmilleen hiotuilta. Ja tämä kappaleelle ehdottomasti suotakoon. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö sanoituksen tulkinta kuuluisi kappaleen kokonaisuuden purkamiseen, joten tänne tuli tällä kertaa päädyttyä. Lopetetaan asteen verran kevyemmissä tunnelmissa. Teknisellä puolella minulla ei ole juuri mitään moitteita kappaleen toteutusta kohtaan. Kokonaisuus pelaa paljon retroestetiikkansa varaan, minkä ansiosta sille myös antaa hyvin paljon anteeksi jopa huomaamattaan. Ehkä olennaisimmin minusta /tuntuu/ aivan kuin bassorummun iskut löisivät hieman vaimeammin rapin ja laulujen voimakkaampien tavujen kohdalla, mikä saattaa johtua bassorummun napseen ja vokaalien päällekäisyyksistä mutta voi aivan yhtä hyvin olla vain psykoakustinen vaikutelma. En jaksa tarkistaa. Vaikutelma tuntuu kuitenkin hyvin erilaiselta kuin esimerkiksi tyylikkäästi kertsin laulujen tieltä tilaa antava clapin miksaus. Korvani saattavat kuitenkin vain alkaa väsyä jatkuvaan tuuttaukseen. Muulla toteutuksellisella puolella mietin kauan, että jäin kaipaamaan jotain viimeistä koukkua. Vaikkapa synariffiä tai -melodiaa. Jonkinlaista vielä vetävämpää elementtiä esimerkiksi kertosäkeistöjen jälkeen tai niiden jälkimmäisten osioiden päälle. Ja kyllä, chiptune-henkinen PWM-leadi soittaa loppuun hyvin tekijänsä kuuloisen melodian, mutta niin paljon kuin siitä itsessään pidänkin, syystä jota en valitettavasti osaa määritellä tämän tarkemmin, se ei oikein tunnu sopivan kokonaisuuteen. Kysymys saattaa olla siitä estetiikasta, jota kappale on vaivalla alustanut koko aiemman kestonsa ajan. Viitteitä tulevasta PWM-leadista ei ole tarjoiltu, ja koska kyseinen soundi ei ole kappaleen esikuvissa erityisen käytetty, tuntuu se ehkä sen takia täälläkin hieman irralliselta. Kuitenkin, mitä kauemmin kappaletta kuuntelin, huomasin taukoja pitäessäni, että päähäni oli jäänyt soimaan hieman enemmän taustalle jäävä supersahaava arpeggio, joka soittaa melko yksinkertaista mutta yllättävän groovaavaa riffiä pitkin kappaletta. Se ei ehkä ollut se pääkoukku, jota jäin toivomaan, mutta se näyttää tehneen koukkuhermostooni sen verran kovan vaikutuksen, ettei siitä meinaa ilman ulkoisia ärsykkeitä eroonkaan päästä. Ja se on kappaleen muistettavuudelle varsin hyvä merkki. Love Will Set Us Freen soidessa on selvää, että kappaleen tekijältä löytyy aimo annos kokemusta ja ymmärrystä sekä valitun tyylilajin ilmaisusta että estetiikasta. Teknisesti se on varsin onnistunut – jopa niin, että monet sen oletetut esikuvat kuulostavat sen rinnalla testisoitettuina hieman köykäisiltä. Sen rap-puolen ilmaisu on kyllä persoonallista ja jopa omalla tavallaan hauskaa kuunneltavaa, mutta seuraavia vastaavanlaisia kappaleita rakennellessa ehdottaisin pienen lisäajan antamista kappaleen sanoitusten hiomiselle. Jokaisen bilebiisin lyriikoiden ei tarvitse olla Maxi Jazzin kynästä, mutta usein pienikin lisäajatus ja alatekstin määrätietoisempi käyttö voi tehdä toistuvista kuuntelukerroista palkitsevimpia. Minulla on Love Will Set Us Freestä monia ristiriitaisia tuntemuksia, mutta kaikesta huolimatta koen sen jääneen plussan puolelle. Se on ongelmistaan huolimatta monin tavoin hauska ja persoonallinen kappale, jonka luonteessa tuntuu niin menneiden kuin tuloillaan vielä olevien kesien kuumuus. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
|
|
Tällä kertaa liikumme jossain kesäpunkin suunnalla! Ihanaa, että tällainenkin veto saatiin tällä erää kesäbiisikisaan; monet punkin alalajit ovat parhaimpien kesämusiikkityylien joukossa. Kappaleessa onkin kosolti kesäisen aamuyön tunnelmaa. Kotiinpaluuta, haikeutta ja takaiskusta huolimatta kesäistä toiveikkuutta. Biisi rullaa rempseästi: riffit ovat pirteitä ja rytmitys sen verran tehokasta, että suurimman osan ajasta kaikki tuntuu toimivan täysin mallikkaasti ja tyylilajille uskollisesti. Rytmitysratkaisu, josta en erityisemmin perusta, on viimeiseen kertosäkeistöön valikoitunut rumpuriffi, joka tuntuu hakevan paikkaansa muiden soitinten seassa. Bassorumpu hukkuu alataajuuksien miksaukseen, mikä saa rytmin kuulostamaan paikoin sekavalta. Korostamalla bassorummun napseen ylempiä keskitaajuuksia tältä olisi varmasti välttynyt. Myös seuraava murheeni liittyy kappaleen miksaukseen. Sen virveli on nimittäin miksattu hieman turhan kovalle. Tarkemmin ilmaistuna sen pohjasävelen napsahdus tuntuu iskevän hieman turhan suurella voimalla. Soundi itsessään on sinänsä hyvä, mutta sen tasoittelua olisi voinut harkita miksausvaiheessa. Jotain, mikä kannattaa ehkä pitää mielessä seuraavan vastaavan kaltaisen kappaleen kohdalla. Kappaleen sanoitus tuntuu etenevän suureksi osaksi konkreettisella pintatasolla. Vähän täälläkin käväistään valon ja pimeyden kuvastossa, jossa minäkertojan päivät ovat muuttuneet päättymättömiksi öiksi ja joissa taistellaan sisäisiä hirviöitään vastaa. Metaforista, kyllä, mutta silti melko helposti aukeavaa ja sen verran suoraa, ettei sanoitus varsinaisesti kutsu itseään tulkkaamaankaan. Eikä sen tarvitse; vaikuttaa nimittäin siltä, että hyvän tunnelman välittäminen on sanoituksen päätavoite, ja si siitä kyllä välittyykin. Melankolinen mutta onnellinen sävy välittyy ja etenkin kertosäkeistön sanoituksissa ollaan mielestäni tällaisten kesätuntojen ytimessä. Pienistä teknisistä notkahduksistaan huolimatta biisi on mielestäni varsin asiallinen osallistumiskappale tämän vuoden kesäbiisikisaan. Sen kesäisyys tuntuu, ja jos seuraavan vastaavanlaisen kappaleen saisi teknisesti hiemankin huolitellumpana, voisin kuvitella pyörittäväni sitä ilomielin useammankin kerran. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Sattuipa muuten harvinaisen sopivasti: kirjoitan tätä kommenttia yöjunasta käsin. Hermolomamiljööni tunturit, metsät ja Lapin luonnon rauha loittonevat hetki hetkeltä, kun koti kiskojen päässä lähestyy. Ja juuri tällä hetkellä, täällä kuorsaavien tai kännyköitään unettomuuttaan selaavien matkakumppanien seurassa, tämä kappale puhuttelee minua suuresti. Ei kuuntelijan varmastikaan tarvitsisi tätä kokonaisuutta fiilistelläkseen olla aivan näin herkillekään virittynyt, mutta kyllähän se tunnelmaan pääsemisessä auttaa. Mutta aloitetaan perusasioista. Kappaleen sointi ja soitanto on yksinkertaisesti valtavan hienoa: jo aiemmissa kommenteissa kiitelty pehmeä kitara helkähtelee napakasti ja etenkin kappaleen pääliidimelodia on ihastuttavan tarttuva. Rytmipuolella en huomannut mitään aivan erityistä tapahtuvan, mutta niin rummut kuin bassokitarakin nakuttavat tukevan, tyylilajilleen uskollisen ja uskottavan rangan kappaleen melodisemmalle osastolle. Jokainen yksityiskohta huokuu tiettyä kokemuksen tuomaa varmuutta ja on selvää, että vastaavanlaista soundia on veivattu aiemminkin. Kaikki on myös miksattu ja masteroitu erittäin tyylipuhtaasti. Mikään ei peity, mikään ei ylikorostu ja elementeille on ylipäätään jätetty juuri sopivasti tilaa ilman, että kokonaisuus kuitenkaan kuulostaisi tyhjältä. Ei minulla oikeasti ole tähän poikkinaista sanaa sanottavanani. Erittäin asiallista jälkeä. Rakenne on varsin perinteikäs kahden säkeistön, kertosäkeistöjen, kitarasoolon ja pienten siltojen iskelmäralli neljässä minuutissa. Mitään aivan poikkeuksellista tai yllättävää ei tapahdu, mutta toisaalta helposti lähestyttävä rakenne tekee kappaleen kuuntelemisesta hyvin vaivatonta jo ensikuuntelulla. Helppo rakenne tarjoaa myös mahdollisuuden tehdä jotain paljon kiinnostavampaa sen kehyksissä. Itse sanoitus nimittäin viehättää minua tällä hetkellä suuresti – melko ilmeisistäkin syistä johtuen. Kappaleen lyriikka on tyyliltään jokseenkin vähäeleistä. Alatekstissä pilkahtelee lähinnä valon ja varjojen kuvastoa, mutta suurin osa kappaleesta tapahtuu myös pintatasoa selkeästi kuvaillen. Tämä ei myöskään ole moite, vaan pelkkä huomio. Ympäristö maalautuu ensimmäisen säkeistön aikana kuva toisensa jälkeen selkeästi, enkä ainakaan vielä ole löytänyt syvempää tasoa lähikauppojen, rinkkojen ja pitkospuiden kuvastosta. Toinen säe kiskoilla kulkemisesta, levosta ja rauhasta – ja myöhempi säe arjesta kauas paikkansa tekemisestä – saavat ajattelemaan, että minäkertoja on myös jonkinlaisella irtiotolla – ehkä työstään, ehkä muuten vain tavallisesta elämästään, joka on muuttunut tasaiseksi uurastukseksi ilman vaikutusmahdollisuuksia, kuin kiskoilla kulkemiseksi. Tämä huomio antaa kuulijalle ensimmäisen kerran vihiä siitä, mistä kappaleen ytimessä on kyse. Yksi kappaleen sanoituksen harvoista ongelmista on mielestäni se, että jotkin säkeet tuntuvat sanovan uudelleen samoja asioita, jotka on juuri sanottu ääneen. Selkein esimerkki tästä on toisen säkeistön säepari "maisema öinen kun on valoton/ hiljainen kulkija valoa kaipaa". Se ei mitenkään mahdottoman onneton, mutta kun aiempi kansi taivaan on siinä soinnutettu yhteen kaipaamisen kanssa, ja kun valo toistetaan peräkkäisissä säkeissä, tuntuu ainakin omasta mielestäni siltä, että säkeistön olisi voinut vielä yrittää kirjoittaa uudelleen. Mutta tämä on loppujen lopuksi pienen pieni ongelma, koska sanoituksella on paljon muuta tarjottavanaan. Valon ja pimeän tuttuakin tutumpaa kuvastoa on nimittäin käytetty kappaleessa tyylillä. Ensinnäkin kappaleen nimikkosanaleikki on jo itsessään hauska ja kekseliäs, ja toiseksi se on tarkemmalla tutkailulla miellyttävän monimerkityksellinen. Aloitetaan kahdella mahdollisista tulkinnoista. Pintatasolla "vei kesä yöltä pimeän" viitannee luonnollisesti Lapin kesään ja siihen, kuinka pohjoisessa aurinko ei muutaman viikon aikana laske kokonaan lainkaan. Kaunis luonnonilmiö värjää ympäristön syvän kellertäväksi, eikä pimeys missään vaiheessa laskeudu uljaiden maisemien ylle. Pintaa raaputtaessamme, jos ajattelemme minäkertojan olevan nimenomaan jollain tapaa palautumassa luonnon helmassa, voimme tehdä tulkinnan, jossa "vei kesä yöltä pimeän" tarkoittaa juurikin vaikeutetusti ilmaistua elpymisprosessia. Kesän rauha vie arjesta – toisin sanoin arjen yöstä – sen pimeyden, joka minäkertojaa on hänen elämässään vaivannut – mikä ikinä se lopulta onkaan. Mutta pelkästä toipumisestakaan ei välttämättä ole kyse. Ennen ensimmäistä kertosäkeistöä kuulemme sanat, joiden monimerkityksellisessä luonteessa kaikuu myös pieni varjo tulevasta. "Yötaivasta oottamaan jään" voi pintatasolla tarkoittaa ainakin paria eri asiaa. Ensinnäkin minäkertoja saattaa yksinkertaisesti jättää käymättä nukkumaan leirillään ja odottaa yötaivasta. Toisena vaihtoehtona hän saattaa vartoa yön laskeutumista, mutta pohjolan kesä jättää hänet odottamaan jotain, mikä ei koskaan tapahdukaan. Tämä jälkimmäinen tulkinta pitää sisällään myös astetta synkemmän aatoksen aihion. Säkeen voi nimittäin aivan hyvin ajatella myös kertojan mielenmaiseman kuvaukseksi. Hän saattaa kuulua tunturien juurelle, mutta sisimmässään hän odottaa pimeyden jälleen koittavan. Mikä ikinä hänen arjessaan odottaakaan, se tulee olemaan siellä myös hänen paluunsa jälkeen. Vielä synkemmässä tulkinnassa minäkertoja, joka on juuri kertonut, ettei hän kaipaa muita, on saapunut luonnon helmaan kuolemaan. Hän odottaa täällä yötaivastaan, viimeistä rauhaansa. Ja ainakin itseni tuo tulkinta sai ajattelemaan koko kappaletta aivan uusin silmin. Kunpa vain olisin huomannut sen jo aiemmin. Kertosäkeistö tukee tätä tulkintaa viimeisen levon lähestymisestä vaivattomasti. "Taas valon hehkuvan mä nään", "yöni vietän alla koivikon" ja etenkin kappaleen asioikseen – ja yllättävän vaikuttavalla voimalla – painotettu huippukohta "mieleeni jää _hetki ikimuistoinen_" sopivat kaikki kuvastoltaan kuoleman lähestymiseksi. Jos minäkertoja kuolee, hänen muistonsa tulevat olemaan hänen viimeisensä, eli toisin sanoen hänelle ne tulevat jäämään ikimuistoisiksi. Ja äkkiä pintatasoltaan perusmelankoliselta luontokuvaukselta vaikuttava iskelmäkappale onkin saanut poikkeuksellisen synkeän alavireen, jota on vaikea karistaa. Useita kuuntelukertoja meni ohi häkeltyneissä, hieman järkyttyneissäkin tunnelmissa. Kunnes kaikki loksahti kohdilleen. Kolmas ja viimeinen tulkintani kappaleen nimikkosäkeestä perustuu siihen, että kesä on symboliikaltaan elämän kuukausi. Luonto herää talven jälkeen henkiin, ja vihreä valtaa maat ja mannut takaisin talven ja kuoleman valkealta. Kun tämän huomioi, alkaa seuraava tulkinta tuntua – ei vain selvältä – vaan kappaleen ilmeiseltä ytimeltä. Tässä tulkinnassa "vei kesä yöltä pimeän" viittaa siihen, kuinka tunturien juurelle kuolemaan lähtenyt kertoja vastoin kaikkia odotuksiaan löytää Lapin yön kauneudesta elämänhalunsa uudelleen ja päättää kaikesta huolimatta jatkaa vielä eteenpäin. "Niin kallisarvoinen on tää" viittaa ei vain tuohon pieneen hetkeen, vaan myös siihen elämään, jonka tuon hetken kipuna onnistui vielä elvyttämään. Ja se on niin kaunis ajatus, että yritän nyt lähinnä olla itkemättä kovaan ääneen, jotten herättäisi koko vaunua. Kaikessa näennäisessä yksinkertaisuudessaan Vei kesä yöltä pimeän on valtavan koskettava kappale, joka piilottelee pintansa alla niin voimakasta ydintä, että jos olisin ehtinyt kommentoida sitä ennen kuin Mikserin kesäbiisi 2023 -äänestyksen aikaraja ylittyi, olisin aika varmasti antanut sille kisan korkeimmat pisteet. Tämä kappale yllätti minut todella myönteisesti. Kiitos että jaoit sen kanssamme. |
9
|
|
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
No nyt alkaa kappale nätisti! Kitarasoololla avaaminen on jotain, mitä harvemmin kuulee – etenkään tällaisessa perinteisen 3:45-mitan biisissä. Tässä ratkaisu toimii erinomaisesti; lyhyen avausriffin pohjustuksen jälkeen ensimmäinen soolo johdattelee kuulijan suoraan oikeaan mielenmaisemaan. Pyöritään isojen lavojen tunnelmassa, jossa pyrotekniikan lomassa loistavat kitarasoolot, nahkavaatteet ja monitoreihinsa nojailevat rokkikukot. Kappale on tyylilajilleen hyvin uskollinen: niin soundit, sanat kuin sävellyskin liikkuvat hyvin tunnistettavissa tunnelmissa, joissa etenkin Lordin ja HIMin vaikutteet tuntuvat voimalla alusta loppuun. Varsinkin kertosäkeistön alku tuntuu tarttuvine rytmityksineen melko suoralta lainaukselta jostain kappaleesta, jonka nimeä en juuri nyt saa päähäni. Tai no, Wings of the Butterflyssa taitaa olla ainakin jotain samaa. Sanoituksia olisin jälleen toivonut näkyville, jotta lyriikan analyysi helpottuisi, mutta välttämätöntähän tämä ei missään nimessä ole. Teknisellä puolella monta asiaa olisi ehkä voinut tehdä toisin, ja aivan perusasioissa kappale on masteroitu melko hiljaiselle, mutta kaiken kaikkiaan kappale on ennen muuta tunnistettava tyylilajinsa edustajaksi ja toimii viitekehyksessään täysin riittävästi. Toki, se voisi olla monin tavoin hieman viilatumpi, mutta se riittää ja on ymmärrettävä sellaisenaan. Yllättävän toimiva biisi, joka ei muistuta Samon laarin toista Mikserin kesäbiisi 2023 -kisan osallistumiskappaletta oikeastaan lainkaan. Toisin sanoen, varsin vakuuttavaa monityylisyyttä ilmassa. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
|
|
Tämä on yksi niistä harvoista kerroista, kun mikseriläiskappaleen kuvaukseen kirjoitettu tarina kaappaa mielenkiinnon sen verran tehokkaasti, että sitä unohtuu lukemaan jopa kappaletta kuunnellessaan. Kieli on kaivautunut niin syvälle poskeen, että se kuultaa siitä jo läpi, eikä juoni meinaa pysyä aloillaan kappalettakaan. Toisin sanoen, poikkeuksellisen ilahduttava ja levoton taustatarina kappaleella! Itse biisi ei nyt varsinaisesti huou kuvauksessa mainittua jatsia, mutta hanuri kyllä puhkuu senkin edestä! Osaltaan juuri siksi, osaltaan korostetun apaattis-lakonisen laulutyylin ansiosta kokonaisuus tuntuu alusta loppuun jonkinlaiselta Eläkeläiset-pastissilta aimo kourallisella M.A. Nummista, joka irvailee leuka vääränä sekä kolmanteen persoonaan etäytetylle päähenkilölleen että 2000-luvun monille, köh, /poliittisille vaikuttajille/. Sanoituksia on "ja sitten" -henkisestä rakenteestaan huolimatta melko helppo seurata. Sen kielikuvat ovat hersyviä, ja etenkin hanurin vilauttelu ja potkiminen onnistuvat kaikessa absurdiuudessaan viihdyttämään. Jos jotain, muslimeista usein käytetty haukkumasana ja jotkin rasistiset stereotypiat eivät välttämättä ole erityisen onnistuneita tai tuoreen tuntuisia ratkaisuja edes huumorikappaleen sanoituksissa. Asioita voi ilmaista niin moni eri tavoin, ettei vastaavanlaiselle ole itsessään tarvetta, ja useampi kuulija saattaa kiusaantua siitä. Eteenpäin! Jatkuu matka näin! Kappale kulkee kuin kuumehoureinen matkakertomus, maailmankolkasta toiseen väsymättä humppaava sekava orkesteri, joka on sulloutunut risaan rättisitikkaan, josta puuttuu niin pohja kuin moottorikin; jalat viuhuvat yli vuorten ja halki notkelmien, ja meno on kaikessa älyttömyydessään valloittava. Sävellyspuolella kappale on, omaksi hämmennyksekseni, jokseenkin mestarillinen. Erinäiset melodiat, vastamelodiat, soolot, säestykset ja rytmityksetkin tuntuvat kaikki niin luontevilta, että vain "orkesterin" kokemus sen selittää. Kokonaisuuden sekavuus tuntuu alati hallitulta, eikä kertaakaan tuntunut tulvivan yli siitä huolimatta, että kiehumispisteessä pysyteltiin alusta loppuun. En odottanut sekavan kokonaisuuden minuun juurikaan iskevän; se ei ole tyyliltään sellainen, että päätyisin herkästi sen kaltaisia kuuntelemaan, mutta huomaan muutamalla kuuntelulla sen kasvaneen mielessäni odotuksiani suuremmaksi. Enkä voi kiistää, etteikö kappaleen päättäminen Donaldin hanurin potkimiseen olisi monellakin tapaa hyvin tyydyttävä ratkaisu. Läpikotaisen eriskummallinen biisi joka paahtaa menemään ivalla, innolla ja sellaisella pidättelemättömyydellä, että herkempää välillä hirvittää, mutta jonka persoonallista ja varmaa otetta ei voi kiistääkään. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Tässä saattaa olla tämän vuoden kesäbiisikisan persoonallisin osallistumiskappale. Se on vivahteiltaan vihertävä myrskyvaroitus, toiminnan kuvaus tai jonkinlainen yhtyeen teesien luenta, jossa neuropeikko tuntuu antavan kuuntelijoilleen vihiä siitä, mitä heidän artistisivuillaan sopii odottaa tulevaisuudessa kuulevansa. Kappaleen sointi on täynnä tunnistettavia konemusiikin peruselementtejä: löytyy useita supersahoja, löytyy syviä bassoja ja trap-henkisiä konerumpuja nopeine filleineen päivineen. Ääniä kuitenkin käytetään sen verran persoonallisella tavalla, ettei kokonaisuus missään vaiheessa tunnu vanhan toistolta. Etenkin melodiapuoli on täynnä yllätyksiä, kääntöjä ja epätavallisia sävelvalintoja. Suurin osa riffeistä tuntuu korostavan laulun rytmitystä ja melodioita, mutta joukossa on myös kourallinen vastamelodioita, jotka pitävät kappaleen tarpeeksi mielenkiintoisena loppuun asti. Sanoituksiltaan kappale tuntuu ennen kaikkea manifestilta. Vaikka se ei varsinaisesti piilottele sanomaansa yrttipuutarhansa kukinnoista, ilmaisee se ydinasiansa kiertoilmauksin. Kappaleen me-muotoiset sanoitukset puhuvat kasvatusvalojen väreistä, avaruuskekseistä ja kappaleen nimeen asti nostetuista vihreistä tähdistä. Sen sijaan vastustettavia elementtejä mainitaan peräti nimeltä: nikotiini, heroiini, kokaiini ja amfetamiini nimetään kainostelematta, mahdollisesti selkeyden takia. Myös alkoholista ollaan melko selväsanaisia, vaikka tuo sokeri peitelläänkin tutun sanonnan melko selvään variaatioon: "ei tippa tapa, jos yhtään ei ota". Selkeä suosikkiyksityiskohtani sanoituksissa on tyylillä käytetty "edelleen" toista kertaa lausuttavan säkeen "rauha on parempi ku sota" kohdalla. Tällaisessa itsensä referoinnissa on omat riskinsä, mutta tässä yhteydessä se toimii erittäin hyvin. Kappale ei ole mahdottoman pitkä, mutta sillä on sen verran kestoa, että sen lyyrisen puolen lukuisat kieltomuotoiset lausahdukset alkavat joskus puolivälin tienoilla kuulostaa hieman saarnaavilta. Koska se on osaltaan kappaleen tarkoitus, ratkaisun kyllä ymmärtää, mutta tavalla tai toisella vaikeutetumpi ilmaisu olisi voinut tehdä hyvää kappaleen tunnelmalle ja monimuotoisuudelle. Muotokieleltään kehuja ansaitsee yksi erikoisimmista väliosioista, joita olen pitkään aikaan kuullut. Noin 2/3 kohdalla kappale rauhoittuu pieneen lastenlauluista monia esteettisiä ratkaisujaan nostaneeseen C-osioon, jossa uusi ääni kertoo Neurovelhon mahdollisesti kuvainnollisesta, mahdollisesti konkreettisemmastakin leipomosta, jossa jo aiemmin mainittuja avaruuskeksejä valmistetaan. Mitä tulee kappaleessa käytettyihin lauluääniin, ovat ne raskaasti prosessoituja. Raskas vireenkorjaus on käytetyistä tehosteista selvästi eniten läsnä ja luo kokonaisuuteen oman konemaisen tunnelmansa. Se kuitenkin auttaa myös hahmottamaan kappaleen paikoin monimutkaisiakin melodioita helpommin. Lopuksi ehdottaisin kappaleiden lopetuksiin huomion kiinnittämistä; Vihreitä tähtiä loppuu melko seinään viimeisten sanojen jälkeen, eikä kuuntelijaa varsinaisesti auteta hahmottamaan, että loppu lähestyy, ellei hän sitten pidä kappaleen kestoa silmällä. Kun seuraavia vastaavanlaisia kappaleita työstetään, jonkinlainen selkeämpi outro voisi olla varteenotettava vaihtoehto. Vihreitä tähtiä on epätyypillinen kappale, eikä välttämättä lämmitä kaikkia kuuntelijoitaan, mutta sen persoonallinen luonne kantaa sitä sen verran tyylillä, että ainakin itse odotan mielenkiinnolla, minkälaista musiikkia orkesterilta on seuraavaksi luvassa. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Tämän kappaleen ilmaisu on jälleen hieman Laivareissua onnistuneempaa – suureksi osaksi tällä kertaa pois jätetyn näyteltyyden tähden. Biisi muistuttaakin selvästi enemmän vaikkapa Brutal Angerin ensimmäistä osallistumiskappaletta Road 66, mikä toimii tässä yhteydessä paremmin. Tuttu keskitempoinen metalli-ilmaisu lätkii tällä kertaa isku kerrallaan menemään sydänsurujen ja mahdollisesti myös salarakkauden aihepiirissä. Kappaleen sanat valottavat minäkertojan muistojen kautta suhdetta, joka syystä tai toisesta päättyi. Nimenomaan muistaminen onkin kappaleen ytimessä, ja sen varjopuolena kappaleen minän muistaminen kuvataan pakkomielteisenä kiinni pitämisenä jostain jo menetetystä. Se on tuttuudestaan huolimatta – tai ehkä jopa sen takia – täysin toimiva tapa näyttää kuvatun hahmon heikkoutta ja tarjota kuulijalle mahdollinen syy siihen, miksi sanoituksessa kuvattu ihmissuhde ehkä päättyi. Tuo hahmon heikkous sopii kappaleen kokonaisuuteen myös sen sovituksen kautta. Koko kappaleen ajan samanlaisena pysyvän ilmaisun monotonisuus – niin sovituksessa kuin vaikka kauttaaltaan samanlaisena pysyvässä laulussakin – saattaisi puuduttaa, mutta kun jääräpäinen kiinni pitäminen kuvataan kappaleen minän heikkoudeksi, sovitus alkaa tukea kokonaisuutta yllättävän konseptuaalisella tavalla, joka pelaa molempien vahvuuksilla. Jopa tauoitta vain vähillä muutoksilla ja jopa väliosioiden yli soitettu rumpukomppi alkaa pelkän puuduttamisen sijaan sopia kokonaisuuteen, kun sen mieltää jälleen yhdeksi tavaksi kuvata kertojan ongelmaa. Kappaleen rakenteen ja kuuntelukokemuksen kannalta pienet tauot ja vaikkapa rytmiset muutokset olisivat voineet sopia mukaan aivan hyvin, mutta myös tämä ratkaisu toimii tällä kertaa. Tulevissa samankaltaisissa biiseissä voisi jälleen kokeilla hieman varioida myös rummutusta. Suurempiin teknisiin ongelmiin en tässäkään kappaleessa kiinnittänyt huomiota laulun ajoituksen lisäksi. Bassokitaraa olisi ehkä voinut käsitellä hieman toisin – joko pieni määrä lisäsäröä tai -saturaatiota tai hieman voimakkaampi kompressointi halutusta soundista riippuen voisi toimia – mutta se on muuten ryhdikkäällä äänipuolella lopulta varsin pieni pulma. Laulun ajoitus mietityttää kieltämättä enemmän kuin mikään muu kappaleessa. En ole varma, onko kyse vahingosta vaiko taiteellisesta valinnasta. Sinänsä se sopii kappaleen minäkertojalle, jonka voi kuvainnollisesti menettäneen elämänsä rytmin rakkauden mukana, vaikka olisin ehkä itse arvostanutkin tarkempaa ilmaisua enemmän. Sama onnunta kuuluu myös ilmaisuun valitussa englannin lausunnassa. Siitä saa kyllä selvää, mikä lienee lopulta tärkeintä, mutta kappale tuskin kärsisi paremmasta lausunnastakaan. Erityiskiitoksen teknisellä puolella ansaitsee yllättävän onnistunut kappaleen ensiäännähdys: särökitara vingahtaa heti alussa ilahduttavan vivahteikkaasti, mitä osaa aina arvostaa, kun rooliin useimmiten tarjoillaan vain normikiertoa. Kappale ei ehkä ole erityisen kesäinen, mutta jos sen puolen unohtaa ja arvioi kappaletta sellaisenaan, se saattaa olla näistä kolmesta Brutal Angerin Kesäbiisi 2023 -osallistumiskappaleesta oma suosikkini. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Supisuomalainen iskelmä täyttää tajunnan kappaleen ensisekunneista lähtien. Kun tämän äärellä sulkee silmänsä, mielenmaisemaan maalautuu vaivattomasti lavatanssien, toisiinsa nojailevien eläkeläispariskuntien ja pehmeiden valojen kollaasi. Orkesteri soittaa lavalla vähäeleisesti ja hartaasti, ja juhlatunnelma on hyväntuulinen. Vaikka Mikserissä silloin tällöin iskelmääkin kuulee, on se kiistatta harvinaisempaa. Vielä harvinaisempaa on kuulla näin tyylipuhdasta -näytettä tämän harvinaisemman -lajin piirissä. Hieman tekniikaltaan vanhahtavammalla ja hifimmällä soinnilla se olisi täysin mahdollista sekoittaa useampaa vuosikymmentä vanhemmaksi tuotannoksi, mikä on jo itsessään hyvin vaikuttavaa. Kyse lähinnä makuasioista, mutta hieman erotellumpi miksaus olisi ainakin omasta mielestäni voinut tehdä tälle paljon hyvää. Se tuntuu kuitenkin sivuseikalta niin soittajien kuin laulusolistinkin suoritusten rinnalla. Koko orkesteri on tehnyt niin sävellyksellisesti, sovituksellisesti kuin soundivalinnoiltaankin niin toimivia ratkaisuja, että iäinen vihreys suorastaan tulvii kappaleeseen. Pehmeys, herkkyys ja hellyys ovat kaikki läsnä kokonaisuudessa, joka kuulostaa kaikin mahdollisin tavoin yhtenäisen tarinan kerronnalta. Olisin toivonut kappaleen sanoituksia näkyville, mutta nopeastipa nuo itsekin translitteroi. Kappale pyörittää suomalaisen iskelmäperinteen ydinkuvastoa valoista, varjoista, peitettyydestä ja vapaudesta varmoin ottein. Mitään ennenkuulematonta ei tarjoilla, eikä siihen tunnuta pyrkivänkään, mutta helppoihin riimeihin pohjautuva lyriikka jää ensinnäkin helposti mieleen, on toiseksi koko ajan vaivatonta ymmärtää ja kolmanneksi tuntuu suurimman osan ajasta täysin luontevalta. Ehkä "päätyyn/säätyyn" tuntuu sanaparina hieman kömpelöltä, mutta huomaan kuuntelukerta toisensa jälkeen hieman kipristeleväni, kun kappale etenee kohtaan "Mut valon uuteen syntymään/ mä aina kiinni jään/ mä kiinni sun valoon jään/ ja pyydän sen jäämään". Jäädä on kyllä hieno ja miellyttävän monimerkityksellinen sana, mutta kolme kertaa peräkkäin käytettynä sama verbi alkaa tuntua jo hieman laiskaltakin. Sama asia toistetaan noissa säkeissä tavalla, joka tuntuu vähemmän tehokeinolta ja enemmän ehkä huolimattomuudelta. Tavallaan pidän tuon viimeisen säkeen "jäämään" -verbin yllätyskäänteestä, mutta olisi noita säkeitä silti voinut vielä harkita uudelleen kirjoitettaviksi. Ongelma ei missään nimessä ole ylitsepääsemätön; Suomi-iskelmä on täynnä vastaavanlaista pakotettuuden tuntua, ja orkesterin soitanto kantaa kuulijan myös tämän keikahduksen yli mallikkaasti. Kun iskelmästä puhutaan, olen melko kaikkiruokainen. Tämä kappale ei ehkä ole aivan ominta tyyliäni, mutta arvostan sen perinnetietoutta ja tyylilajinsa ymmärrystä suuresti. Kokonaisuutena se huokuu suomalaisesta iskelmäperinteestä tuttua hempeyttä ja herkkyyttä ja tuntuu julkaisuympäristönsä huomioiden yllättävänkin uskottavalta. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Mitä useammin tämän kappaleen kuuntelen, sitä enemmän huomaan pohtivani sitä, että jos tämä kappale olisi äänitetty kelanauhalle hieman vanhemmalla mikrofonilla ja tarjoiltu minulle 60-lukulaisena alkuperäistuotantona, olisin hyvin todennäköisesti rouskuttanut pajunköyttä kyseenalaistamatta mitään kuulemastani. The Palace of Summer nimittäin ammentaa kitaravetoisen popmusiikin perinteistä sen verran uskottavasti, että se tuntuu sekä selkeästi että häkellyttävänkin vaivattomasti osalta sen jatkumoa. Kuulen kappaleen soinnissa paljon vaikutteita niin Beatlesilta kuin Simon & Garfunkeliltakin, ja etenkin ensimmäisen tunnelmissa liikutaan sen verran paljon, että huomaan useampaan otteeseen jääväni miettimään, johtuuko hämmennykseni esimerkiksi intertekstuaalisista viittauksista, vai olenko oikeasti kuullut jotain tästä aiemmin. Kappale on petollisen yksinkertainen. Kun pyöräytin kaikki kesäbiisikisan osallistujakappaleet ensimmäistä kertaa läpi, en varsinaisesti kiinnittänyt siihen suurempaa huomiota muiden teosten joukossa. Se oli kyllä perusmiellyttävä, mutta myös sen verran vähäeleinen ja verkkainen, että pikaisella kuuntelulla minulta jäivät huomioimatta monet niistä keinoista, joilla kappale rakentaa palatsiaan elementti kerrallaan. Mutta kun annoin sille lisää aikaa, vähitellen minulle alkoi valjeta, että kappaleen eri elementit tukevat kokonaisuutta ehkä jopa sen puhtaimmassa mahdollisessa muodossa. Mitään ylimääräistä siinä ei ole, eikä yksikään elementti vain toista jo alustettua. Tunnelmat muuttuvat jokaisen uuden soittimen ja riffin myötä, osioista toisiin siirryttäessä, ja jopa fraasien aikana. Tässä olen myös Snacken kanssa hieman eri mieltä; yksinkertainen rumpuraita ei mielestäni ole millään tavoin liiallinen, vaan se antaa niin soitantonsa kuin miksauksensakin puolesta tarpeeksi tilaa myös muille rytmisoittimille ja jouduttaa mielestäni onnistuneesti tunnelmaa, joka olisi ilman tuota pienimuotoista pauketta saattanut jäädä turhankin verkkaiseksi. Ylipäätään biisi soi todella asiallisesti. Kitararaitojen ylempiä taajuusalueita olisi ehkä voinut harkita hienoisesti hillittäviksi, mutta kyse on sen verran pienistä yksityiskohdista ja ennen kaikkea makuasioista, joista lienee jokaisella miksaajalla oma näkemyksensä. Kaikki kappaleen elementit tuntuvat sopivan yhteen erinomaisesti ja samaa tarinaa kertoen. Toki, jos seuraavan vastaavanlaisen kappaleen haluaa nostaa vielä hieman korkeammalle tasolle, tavalla tai toisella saavutettu nauhasaturaatio ja hieman iäkkäämmät mikrofonit tai niiden mallinnus saattaisivat hyvinkin kiteyttää mielikuvan aikaan kadonneesta äänitteestä, mutta mikään tästä ei ole välttämätöntä. Kaikki tämä toimii jo tällaisenaan hienosti – ja jälleen – petollisenkin yksinkertaisesti. Ehkä kaikkein vaikuttavimmat asiat tapahtuvat kuitenkin niin laulusuorituksen kuin lyriikankin puolella. Ensinnäkin, palatsin laulu on vedetty niin vaivattoman tuntuisesti, että aloin kiinnittää huomiota sen moniin nyansseihin vasta myöhemmillä kuuntelukerroilla. Laulu sekä välittää haluttuja tunteita että ohjaa kuuntelukokemusta vaivoitta ja hyvin pieneleisesti. Enkä voi olla ihailematta sitä, miten hyvin myös laulu sopii elementtinä muiden kappaleen osatekijöiden joukkoon. Suosikkiyksityiskohtani löytyvät kuitenkin kappaleen lyyriseltä puolelta. Ensinnäkin koen "kesän palatsin" toimivan kappaleessa vihertävän maailman loiston ja kauneuden metaforana, mikä on ehkä ilmeistä, mutta koen myös keskusmetaforat aiheellisiksi avata. Aurinkokuninkaan ilmestyminen tuntuu luonnollisesti viittaukselta iäisyydeltä tuntuvan talven jälkeen viimein koittavan kesän saapumiseen. Inhimillistämällä aurinkoa kappale myös antaa kotimme elinehtona toimivalle kaasupallolle persoonallisia piirteitä. Ehkä julmanakin vetona hallitsijamme Aurinkokuninkaan voi ikään kuin ajatella evänneen meiltä, hänen alamaisiltaan, valon ja lämmön. Talvi, kuoleman vuodenaika, metaforitetaan kappaleessa vedenalaiseksi syvyydeksi, tukehtumisen tilaksi, ja ratkaisu on mielestäni kaikessa yksinkertaisuudessaan hyvin vaikuttava. Etenkin, kun sanoituksessa käytetään onomatopoeettisestikin erittäin viehättävää sanaa fathom. Ylhäältä meitä katsovan Aurinkokuninkaan silmiin saattaa paikoin näyttää, että olemme hukkumaisillamme, eksymässä menneiden kesien raunioille. Ja me tarvitsemme valtiaamme apua, se on selvää. Sanaan "seem" kätkeytyy kuitenkin sanoituksessa epäilyksen häivähdys ja koko inhimillisyyden voima. Aurinko on meistä kaukana, eikä se, miltä asiat näyttävät, välttämättä pidä täysin paikkaansa. Me olemme sinnikkäitä, eikä valon tarpeemme ole heikkous. Tätä kautta ajattelen, että kappaleessa usein toistuvat valon, auringon ja D-vitamiininkin voi vaivatta mieltää myös toivon symboleiksi. Tämä kappale yllätti minut monin eri tavoin. Se on sinänsä pieni ja melko yksinkertainen kokonaisuus. Mutta se ei ole koko totuus. En näköjään pääse tästä ilmaisusta eroon, mutta tällä kertaa se vain kuvaa niin kuuntelukokemukseni kehittymistä kuin kuuntelemaani kappalettakin niin osuvasti, etten koe aiheelliseksi sitä vältelläkään. The Palace of Summer on yksinkertaisuudessaan petollinen, ja sen pinnan alta paljastuu pienelläkin raaputtamisella yllätävän mielenkiintoisia syvyyksiä, jotka on rakennettu yhdeksi kokonaisuudeksi niin taidolla, ettei tuohon taituruuteen välttämättä tule kiinnittäneeksi huomiota, jos sille ei anna sen ansaitsemaa aikaa. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Olipahan onnistunut ja yllättävän sympaattinen biisi! Aloitan suoraan kahvipöydällä katseita välttelevästä elefantista, koska halusi tai ei, se vaikuttaa olennaisesti kaikkiin muihin sisustuselementteihin. En ilman kappalekuvausta tiedä, jäikö rumpuraidan äänittäminen kiinni ajasta, vai oliko kyseessä taiteellinen ratkaisu, mutta kuten joku toinenkin taisi kisan viestiketjussa todeta, huomaan itsekin kaipaavani jonkinlaisia lyömäsoittimia mukaan viimeistään kappaleen puolivälin hujakoilla. Rytmissä kyllä piisaa ilman rumpujakin, mutta tuntuu kuin etenkin bassolinja jättäisi tarkoituksella tilaa mahdollisille rummuille, jotka eivät kuitenkaan koskaan liity karkeloihin. Ja huomaan kuuntelukerta toisensa jälkeen miettiväni, miltä kokonaisuus olisikaan kuulostanut, jos rummut lätkyttäisivät tahtia edes osan ajasta. Eikä juhlatunnelma tietenkään kolistimista kiinni ole; pelkällä laulun ja kitarasäestyksen yhdistelmällä on tehty lukemattomia klassikkokappaleita ja pidetty tunnelmaa yllä niin kotikemuissa kuin leirinuotioilla. Jokin tässä – oli se sitten kitaran särötetty luonne, bassokitaran soittama pohjarytmi tai kappaleen miksaus, johon rummut olisivat hyvin mahtuneet – saa kuitenkin jonkinlaista pauketta odottamaan. Mutta se siitä norsusta! Hän kökkiköön kahvipöydällä, ja me voimme juhlistaa kesää hänen ympärillään kuulostellen kappaletta siinä muodossa, jossa se on meille tarjoiltu. Nopeasti äänitekniikasta, niin varsin moitteettomastihan kappale soi. Ehkä jossain laulun – tai mahdollisesti jollain toisella raidalla – kohisee hieman jossain ylemmillä taajuuksilla, mutta missään kohtaa se ei ylly niin voimakkaaksi, että se asioikseen häiritsisi. Kitara ja bassokitara soivat kumpikin moitteettomasti ja juuri sellaisella hengellä, että soundi tuntuu tukevan kappaleen fiilistä. Ja keskitaajuuspainotteinen kaiku sitoo kokonaisuuden erittäin nätisti yhteen. Ylipäätään kokonaisuudessa on leikkisä tunnelma, joka muistuttaa minua suomalaisen rock'n'rollin perinteestä useammallakin tavalla. Ehkä selkeimmin lauluesityksessä on jotain sellaista rempseää ja stadilaista, jota on vuosikymmenten saatossa kuultu useammankin orkesterin ilmaisussa. Mitä tarkoitan, on se, että jonkinlainen rento ja hyvällä tavalla tutun tuntuinen kesäisyys välittyisi kappaleesta jo ilman sanoituksiakin. Mutta kun kappaleen lyyrinen puoli pyörii hyvin selkeästi kesäkuvastossa, kappaletta kuunnellessa aurinko alkaa pakostakin porottaa mielenmaisemassa. Mitään aivan ennenkuulumatonta ei sanoituspuolella tehdä, mutta se tuskin on tarkoituksenakaan. Kyse on ennen kaikkea kesän fiilistelystä, hyviksi miellettyjen asioiden äärellä tunnelmoinnista ja – kuten kappaleen viimeisissä sanoissa vielä kiteytetään – nautinnosta tässä ja nyt. Kuin pitkän talven jälkeen koittavat helteet, kappaleessa soi ehkä juurikin tuon rokkiperinteen kautta tutun kuuloinen vapaus, joka mahdollisesti vain korostuu riisutun ilmaisun kautta. En vieläkään voi olla ajattelematta, että kyllähän sille kahvipöydälle olisi muutakin käyttöä ollut, mutta siitä huolimatta kappaleen kuuntelukokemus jäi kerta toisensa jälkeen myönteiseksi. Yhteen hiileen puhaltavat elementit ja laulusolistin karismaattinen ja viitekehyksessään uskottava ilmaisu ovat kiitoksensa ansainneet. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Eihän siitä mihinkään pääse, että etenkin näin Suomen viitekehyksessä teidän musiikkinne tuo mieleen Leevi and the Leavingsin. Sama alakulo, sama apaattisuus ja hyvin samankaltaiset pienet tarinat tukevat kaikki tuota mielikuvaa, josta ainakin minun on tällä hetkellä kuuntelukokemustani mahdotonta täysin erottaa. Vaan ei anneta sen vaivata! Myös tämä kappale käsittelee ensimmäisessä persoonassa tapahtumia avaavaa päähenkilöä, joka inhimillisen heikkoutensa vuoksi ei kykene toimimaan kuulijan näkökulmasta järkevinä näyttäytyvillä tavoilla, vaan päätyy huonoja ratkaisuja tehdessään hautautumaan ongelmiinsa. Kappaleen nimihenkilö Matilda on päähenkilön ihastus ja halujen kohde, seksuaalisesti vapautunut yksilö ja olennaisesti joku, jonka kanssa päähenkilö ei pysty elämäänsä yhteen sovittamaan. On myös täysin mahdollista, että Matilda on ammatiltaan seksityöläinen, mutta se on lopulta sivuseikka. Vaikken kappaleen sanoituksen sisällöstä suuremmin välitä, se on omana itsenään ainakin ymmärrettävä. Kappaleen instrumentaatio on hyvin samanlaista kuin aiemmin kuulemassani Riejussakin. Tavan bändisoitinten lisäksi mukana on persoonallisella tavalla leluisia syntetisaattorisoundeja, jotka vastaavat sävellyksen melodisesta puolesta ehkä laulumelodiaakin enemmän. Elementit soivat yhteen erittäin nätisti, ja vaikka joitain ylempien keskitaajuuksien elementtejä olisikin voinut harkita hieman hillittäviksi, kokonaisuutta on myös spektraalisesti helppo kuunnella. Varsinaisia teknisen puolen ongelmia ei ole paljoa. Viimeisen kertosäkeistön toiston aikana kuulostaa pariin otteeseen siltä, että clipperi taitaa käydä ylikierroksilla, ja ehkä joitain elementtejä olisi voinut levitellä laajemminkin stereokuvaa täyttämään, mutta mikään tästä ei vähennä kappaleen popahtavasta soinnista. Vain vähänkin ammattimaisemmalla esillepanolla tämän orkesterin kappaleiden hiotumpien kappaleiden voisi aivan hyvin kuvitella soivan jollain suomen monista radioasemista. Jos jokin minua häiritsee, se on kappaleen lopetus. Se tuntuu hieman liian hätäiseltä, mihin näkisin äkkiseltään kaksi vaihtoehtoa tulevia biisiprojekteja ajatellen. Ensimmäinen olisi kirjoittaa vastaavanlaiselle kappaleelle vaikka vain lyhykäinenkin lopetus. Samaan tapaan kuin viimeinen synasoundi tässä mutta toteutettuna niin, että se sopisi orgaanisemmin sitä edeltäneeseen viimeiseen osioon. Toinen vaihtoehto, enkä oikein voi uskoa, että tätä edes ehdotan, olisi tehdä kappaleelle pidempi 90-lukulainen fadeout-loppu. Se oli yksi Leevi and the Leavingsien kappaleiden vakiolopetuksista, ja uskoisin sen sopivan myös teidän kappaleisiinne. Joka tapauksessa, vaikkei kappale aivan omaan makuuni osukaan, sillä on kyllä omassa lajissaan monia ansioita. Lisää harjoittelemalla ja lisää kappaleita kirjoittamalla teillä saattaa vielä olla vaikka minkälaista tulevaisuutta niillä esikuvanne apajilla, joilla on viime vuosina ollut jokseenkin hiljaista. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Kappale muistuttaa minua heti alustaan alkaen voimakkaasti demoskenen julkaisuissa kuulluista soundtrackeistä. Jo ensimmäinen stäbisoundi kuulostaa vanhoista träkkeribiiseistä tutuilta särökitarasampleilta, ja sen voimin ryhdytään välittömästi rakentamaan omanlaistaan mutta silti monin tavoin tuttua tunnelmaa. Ja kun mukaan heitetään niin sähköistä arpeggiota kuin ehta suomisoundilla pörisevä puhesyntetisaattorikin, on mielikuva valmis. Pieniä vaikutteita tunnutaan ottaneen myös New Waven suunnalta, mikä kuuluu lähinnä myöhemmin mukaan nousevassa kitarariffissä tai tarkemmin sanottuna sen soinnissa. Olipa se sitten kitara tai vaikka kitarahtava synasoundi, se huokuu tunnelmia jostain 80-luvun loppupuoliskolta. Kerrassaan valloittava soundi, joka istuu kappaleen estetiikkaan aika lailla täydellisesti! Myönnettäköön, että käytetty puhesyntetisaattori tuntuu tässä monin tavoin enemmän tekstuurilta kuin suoranaiselta laululta. Ensinnäkin suuresta osasta sanoituksia on vaikea saada selvää. Osin tämä on miksauskysymys, mutta ehkä eniten se liittyy käytetyn syntetisaattorin suomalaiseen tapaan /lausua/ englantia. Päähokeman ja kukkatornit kyllä erottaa, mutta osa sanoista jäänee ainakin toistaiseksi mysteeriksi. Jos sen kokee olennaiseksi, kappaleen sanat voisi kirjoittaa kuulijan näkyville, mutta eihän se välttämätöntä ole. Toiseksi, kyllähän se on selvää, että puhesyntetisaattorilla perinteisemmän laulun korvaaminen on ratkaisu, jolla ei edes pyritä painottamaan inhimillisyyttä. Hauskasti myös tämä ratkaisu tukee kappaleen demoskenehtävää estetiikkaa erinomaisesti. Ylipäätään kappale toimii kokonaisuutena jo sellaisenaan. Toki, teknisellä puolella olisi varmasti voinut hienosäätää vielä vaikka kuinka, mutta mielestäni kaikki kappaleen elementit soivat yhteen sen estetiikan ehdoilla ja aivan riittävän hyvin. Jos jotain, stereokuvan lisälaajennusta olisi voinut vielä harkita, ja myös voimakkaammasta tilantunnusta olisi saattanut olla sen tunnelmassa etua. Se on jotain, mitä kannattanee ainakin harkita seuraavia vastaavanlaisia kappaleita tehdessään. Näitä seikkoja enemmän jään kuitenkin miettimään kappaleen rakennetta. Kokonaisuus on tunnelmaltaan sen verran hypnoottinen, että se olisi helposti kestänyt vaikka yli tuplastikin pidempää kestoa. Tavallaan tämänhetkinen lopetuspiste kuulostaakin siltä, että siitä olisi aivan hyvin voinut johtaa johonkin astetta tai paria suureellisempaan huippukohtaan, jonka höyryillä olisi voinut lasketella vielä useamman minuutin. Mutta vaikka noita lisäminuutteja ei tällä kertaa saatu, myös tällaisenaan teos on varsin vakuuttava. Sinänsä yksinkertaisista elementeistä on muovattu jotain osiaan suurempaa. Lopputulos on menevä, hypnoottinen ja yllättävän tarttuva; vastoin kaikkia odotuksia sen huippuhetket tuntuvat jäävän todella herkästi päähän soimaan. Ainakin omalla kohdallani tämä tarkoittaa myös sitä, että kappale tulee sen loputtua laitettua uudelleen soimaan hyvin matalalla kynnyksellä. Erittäin asiallista työtä! | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
|
|
Minä en ymmärrä tätä. En ymmärrä oikeastaan mitään tästä. Tämän kappaleen kuunteleminen ahdistaa ja turhauttaa minua. Käännyn sisäänpäin ja kuvittelen tuntevani aivokuoreni ylikuumenevan sen säkenöidessä pakokauhua kaikkeen ympärillään vain kappaleen kuulemisesta. Yritän saada otetta jostain ja löydän jonkin etäisesti tasabiittiä muistuttavan rytmikuvion. Mutta myös se soi jotenkin väärin. Avoin hihat soi myöhässä puhdasta tasabiittiä varten. Missä kappaleen tahdit edes kulkevat? Pysyvätkö ne tasaisina toistuessaan, vai muuntautuvatko ne salakavalasti joksikin muuksi? En ole varma, ja minua ahdistaa ajatus uudesta kuuntelukerrasta. Erinäisiä synteettisiä säksättimiä rönsyilee jossain mielenmaisemani laitamilla. Kaikki on liikaa, ja toivon väliosiota outroksi. Ja kappale vain jatkuu. Verrattuna aiemmin kuulemiini kappaleisiisi, tässä on kourallinen niitä koherentimpia soitinvalintoja. Rumpusektiossa on täysin tunnistettavia ääniä: bassorumpu, clappi ja pari hihattia. Myös syntetisaattoriäänissä tuntuu olevan jonkinlaista sisäistä logiikkaa sen suhteen, miltä ne kuulostavat, ja miten niitä on käytetty. Siinä missä muut kappaleesi eivät ole muistuttaneet tyylilajejaan kovinkaan paljoa, tässä on olemassa selkeitä piirteitä housemusiikista juurikin rytmiikkansa puolesta. Jos sitä puolta kehittäisi eteenpäin, saattaisi moni muukin tässä askarruttava ilmaisullinen ratkaisu kehittyä siinä samalla. Suosittelen lämpimästi kuuntelemaan esimerkiksi vaikka juuri tätä tyylilajia edustavien esikuviensa kappaleita ja miettimään tai peräti ottamaan selvää, miten joitain noista äänistä on tehty. Matkimalla ja mukailemalla oppii usein todella paljon, ja uskoisin, että siitä voisi hyvinkin olla myös tässä yhteydessä paljon iloa ja apua. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Tällainen kesäbiisi tällä kertaa! En pysty tätä sivuuttamaankaan, joten pakko se on mainita: sinänsä kesäinen sointi nimittäin saostuu hieman siksi, että kappale vaikuttaa lähinnä kohteelleen vittuilulta. Myönnän, etten tunne Malmivaaraa henkilökohtaisesti tai edes maineelta, joten en osaa sanoa, miten ansaittua se mahdollisesti on tai ei ole, mutta näin ulkopuolisen kuuntelijan roolissa se tuntuu lähinnä ankealta kuunneltavalta. Periaatteessahan kappale on oikein hyvin tehty. Niin sävellyksellinen, soitannollinen kuin tekninenkin puoli ajavat kaikki asiansa täysin riittävästi, ja jos vittuiluaspektin unohtaa hetkeksi, myös sanoituksessa on omia pieniä oivalluksiaan. Mikään näistä ei vain tunnu tässä yhteydessä pääsevän loistamaan. Minun on vaikea pureutua kappaleeseen tämän enempää. Ehkä seuraavan kohdalla taas lisää? | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Ahh, 2000-luku! Sairaudet on selätetty, neurolinkit yhdistävät meidät muissa siirtokunnissa asuviin läheisiimme, lentävät autot kuljettavat meitä kauppareissuilla, eikä kukaan orgaaninen enää joudu hanttihommiin. Maailma on ratkaistu ja kaikin tavoin valmis nautittavaksi! Vaikkei 21st Century aivan noihin tunnelmiin nousekaan, jonkinlaista kevyttä toiveikkuutta sen soinnissa on havaittavissa. Arpeggiot tuntuvat nousujohteisilta ja ylipäätään soundipuolella soivat läpi kappaleen enimmäkseen tulevaisuuteen myönteisesti katsovat äänivalinnat, mitä nyt yksi pääliideistä hieman matkan varrella ryvettyy jonkinlaisessa FM-henkisessä modulaatiossaan. Paljoa en siitä sen omassa viitekehyksesä muuttaisi, tai se lakkaisi vähitellen olemasta juuri tämä biisi. Reverbiä olisin ehkä suonut käytettävän enemmänkin, mutta ei kappale tuollaiseen pikkuyksityiskohtaan kaadu. Suuremmat ongelmat minulla on sen rakenteen kanssa. Ehkä kaikista suurin niistä on se, että kappaleen viimeinen huippukohta ei varsinaisesti vielä tunnu huippukohdalta. Sen soisi olevan paljon täydempi, soivan muita osioita täydemmällä teholla, jotta se todella _tuntuisi_ kappaleen huipennukselta. Nyt se tuntuu, että samoja jo aiemmin kuultuja osioita toistetaan vain marginaalisin variaatioin, eikä ilman kappaleen keston vilkuilua voi oikein edes arvailla, onko lisää vielä luvassa. Jokin yksittäinenkin lisäelementti, esimerkiksi korkea pädi tai vastaava, olisi voinut ratkaista tämän hyvinkin helposti. Toinen rakenteeseen liittyvä ongelma kytee siinä, että kappaleen eri elementit esitellään aika lailla sellaisinaan. Mikään ei suodatu tai feidaudu esiin, eikä muutosta tunnu pääliidin lisäksi tapahtuvan monessakaan yksittäisessä elementissä. Kuulijaa olisi voinut johdatella huomattavasti enemmänkin tunnelman nostattamisen nimissä, jolloin kokonaisuuden eri osiot olisi voinut saada tuntumaan huomattavasti voimakkaammin. Noin ylipäätään pidän kyllä kuulemastani, melko paljonkin. Suurin osa äänisuunnittelusta on erittäin asiallista, mitä nyt bassorummussa voisi olla lisää iskutehoa. Ennen monia rytmiosioita kuultava tomifilli on erittäin herkullinen. Ja melodisemmat elementit soivat oikein nätisti, mitä nyt tosiaan reverbiä olisi voinut sotkea mukaan enemmänkin. Silti vain tuntuu, että jotenkin kappale vastustelee yltymistään siihen huippuunsa, jota kohti sen uskoin vielä ensimmäisellä parilla kuuntelukerralla rakentavan. Se toimii jo näin oikein hyvin, mutta olisin kovasti toivonut kuulevani sen viimeisen tiristyksen, joka saisi tanssilattiat sekoamaan ja pulssin kohoamaan pelkästä kotona kuuntelemisesta. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Pirteissä tunnelmissa liikutaan, kuten kesäbiisille sopiikin. Sähköpianot helkähtelevät, suodatetut kitarariffit ränkyttävät ja laulu alleviivaa pääteesiä rakkauden kesästä sellaisella voimalla, ettei se pääse kuulijalta unohtumaan hetkeksikään. Mitä lyyrisellä puolella varsinaisesti sanottiin, se jäi hieman epäselväksi. Rakkauden kesä ja sitä rataa. Liekö sillä sen suuremmin väliä? Huomaan, että minun oli oikeasti hieman vaikea keskittyä itsen laulun kuuntelemiseen, koska laulusolistin esitys tuntui ylikorostetun lausuntansa takia siltä, että hän vittuilee jatkuvasti sekä itselleen että kuuntelijoilleen. Ikään kuin hän ironisoisi tai karnevalisoisi laulamaansa kappaletta. Ratkaisu tuntui vieraannuttavalta ja oudolta, enkä oikein meinannut päästä siitä yli. Siirappia oli ylipäätään ilmassa sen verran reiluja ruuttauksia, että lyhyt väliosio toisen säkeistön alussa ei oikein meinannut riittää siitä toipumiseen. On todennäköistä, että kappale ei vain ole minua varten, mutta vaikka vain ennen loppua soitinten voimakkaampi suodattelu olisi voinut tehdä aivan hyvää kappaleen variaation tunteelle ja sen määrälle, joka tällaisenaan kuulostaa hieman siltä, että täysillä vedetään alusta loppuun, kun vauhtiin on kerran päästy. Myös toistoa oli mielestäni hieman liikaa. Niin energinen kuin se sinänsä onkin, huomasin kyllästyväni kappaleen merkittävimpänä soivaan triolipianoriffiin ja sitä soittavaan pianosoundiin todella pahasti myöhemmillä toistokerroilla. Sitä ränkytetään sellaisella intensiteetillä, että juuri tällä hetkellä sen toivoisi vain hiljenevän edes hetkeksi, mielellään pysyvästi. Eli niin, eihän tämä oikein itselleni kolahtanut. Monen asian olisi pitänyt olla perustavanlaatuisesti eri tavalla, mutta silloin kappale olisi mielestäni menettänyt jotain olennaista ytimestään. Myös sellaisenaan koen kuitenkin, että toistoa olisi voinut olla vähemmän. Jo puoli minuuttia lyhyempi kesto olisi varmasti tehnyt kappaleelle reilusti hyvää. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Kieltämättä jotain hyvin 90-lukulaistahan tässä soi. Säkeistön ensimmäinen puolikkaassa soi kaikista maailman bändeistä joitain viitteitä esimerkiksi Apulannan tai Nirvanan kevyempään tuotantoon. En kuitenkaan ole aivan varma, onko juuri 90-luku se, johon tämän selkeimmin yhdistäisin. Sävyjä on haettu mielestäni reippaasti myös jostain 60-luvun Doorsilta asti, vaikkei soundi tai ilmaisu sille tasolle ylläkään. Syystä tai toisesta minun on vaikea saada tästä kappaleesta otetta. Sanoitusten auki kirjoittaminen olisi voinut olla yksi asia, josta olisi varmasti ollut hyötyä sikäli, ettei sanojen ymmärtämiseen olisi tarvinnut tuolloin käyttää aivan niin paljoa voimavaroja. Muutamalla kuuntelulla alkaa vähitellen hahmottaa, mitä kappaleessa lauletaan, mutta esimerkiksi syvempi tulkinta vaatisi nyt sen, että sanat kirjoittaisi itselleen nähtäväksi, eikä minulla ole siihen energiaa. Mutta ei se mitään; menee tämä näinkin! Kokonaisuushan toimii. Rosoista, miellyttävällä tavalla hyvinkin säröistä jälkeä, jossa myöskään melodista puolta ei ole vieroksuttu. Osiot soljuvat toisiinsa luontevan tuntuisilla soinnutuksilla, ja soitinvalinnat toimivat yhteen erittäin hyvin. Eniten minua jää askarruttamaan kappaleen laulupuoli, joka kuulostaa hieman alitehoiselta. Esimerkiksi kertosäkeistön olisi mielestäni voinut aivan hyvin laulaa hieman räväkämmin. Nyt se tuntuu jumahtavan jonnekin puhelauluosastolle, jossa se jää sävyltään säröisen säestyksensä jalkoihin, eikä oikein tunnu pääsevän oikeuksiinsa. Se ei sinänsä ole suuren suuri ongelma, mutta kun koko kappale kuulostaa laulun osalta hieman samanlaiselta, oikein mikään ei nouse esiin tai jää erityisesti mieleen. Tämä on jotain, mihin voisi harkita huomion kiinnittämistä seuraavissa vastaavanlaisissa kappaleissa. Teknisellä puolella, no, lauluun olisi voinut ehkä ujuttaa vaikka vain ripauksen lisää reverbiä. Kyllä sitä jo jonkin verran on, mutta laulu tuntuu silti hieman turhan kuivalta. Muuten ollaan sävyiltään sen verran rosoisissa tunnelmissa, ettei sen suurempi silottelu olisi varmaankaan ollut kannattavaa. Erityiskiitos kertosäkeen säröisille uruille ja kitaroille, joissa on oikeasti erittäin hyvä meininki. Mitä tulee kappaleen esillepanoon, niin sanoitusten lisäämisen ohella tuntuu hieman menetetyltä tilaisuudelta, ettei artistisivun ainoaa kuvaa ole uusittu kesäaikaan sopivaksi malliksi. Ja viimeisenä huomionani totean, että kappalehan loppuu kuin seinään. Jonkinlainen aivan pienikin outro olisi voinut tehdä ihmeitä kuuntelijan ohjauksessa ja herättää viimeisen leadikitaran vongunnan jälkeen siihen tilanteeseen, että kappale on kuin onkin loppumaisillaan. Nyt se vain, no, loppuu, ja ainakin itseäni jäi ensimmäisten kuunteluiden aikana vaivaamaan ajatus siitä, että "tässäkö se nyt oikeasti oli". Siitä huolimatta, paljossa on tässä onnistuttu. Sen enempää en oikein jaksa tällä erää purkaa. Ehkä ensi kerralla taas enemmän. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Rentoa, kepeää ja reggaevaikutteista aikuisrockiahan tämä on. Rentoa nimenomaan siksi, miten omalla tavallaan höveli se on vaikkapa laulusäveltensä vireiltään tai rytmitykseltään. Eikä tämä ole moite; kyse on tyylivalinnasta, enkä oikeastaan edes osaa kuvitella, miten kappale voisi toimia jotenkin erityisen tarkalla sovituksella yhtä persoonallisesti. Suomen musiikillisessa kontekstissa nokkahuilu saattaa myös olla soittimista rennoimpia. Ainakin yksi sukupolvi ehti siihen tutustua ehkä turhankin hyvin, ja kyllä sen kuuleminen herättelee ainakin itselleni sellaisia tuntemuksia, ettei tämän kappaleen äärellä tarvitse ainakaan pingottaa. Ylipäätään sovitus tuntuu korostavan kappaleen ydinsanomaa, mikä taitaa lopulta olla yksi säveltaiteen tärkeimmistä ominaisuuksista. Myönnettäköön, kappale ei oikein osu omaan makuuni, ehkä juuri niiden reggaevaikutteiden takia, mutta siinä mitä se pyrkii tekemään, se onnistuu monellakin eri tavalla. Sen minäkertoja toistaa pääteesin sen verran moneen kertaan, että viesti menee kyllä perille. Tavallaan kappale onnistuu myös sivuuttamaan kielteisen kritiikin tuolla viestillään jo ennen, kuin sitä on ehditty antaakaan. Jokin ei toiminut? Ei se mitään; viesti kyllä välittyy. Otetaan rennosti eikä murehdita. Miten asian näen, on se, että tämä kappale on juuri sellainen, kuin siitä tuli, eikä siitä olisi voinut tulla muunlaista, koska siitä tuli juuri tällainen. En myöskään ole aivan varma, onko tällaisen rentouden ylistyslaulun kohdalla erityisen arvokasta ryhtyä purkamaan sen pikkuyksityiskohtia kovinkaan suurella pieteetillä. Ehkä annan sen vain kaikua vielä yhden kerran tässä miellyttävän viileässä kesäyössä ja jatkan sitten eteenpäin. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Ja sitten ollankin hieman erilaisissa tunnelmissa! Jos Road 66 ei tarjoillut paljoakaan persoonallista otetta, tässä sitä on senkin edestä. Tavallaan pidän siitä, miten umpipäihtyneeltä laulusuoritus on saatu kuulostamaan. Niin vire, tulkinta kuin tahdituskin tuntuvat kaikki siltä, että tässä vedetään nyt ties kuinka monennetta päivää läitamyötäisissä. Olipa kyse sitten todellisesta päihtymyksestä tai vapaamuotoisesta tulkinnasta, ratkaisu toimii kappaleen viitekehyksessä jotakuinkin niin hyvin kuin se vain voi. Mikä ei tässä yhteydessä tarkoita paljoakaan. Kappale on lopulta hyvin uuvuttavaa kuunneltavaa. Tausta toistaa itseään enemmän kuin olisi tarpeen, eikä päihdekuvaus tarjoa mitään erityisen tuoretta kulmaa kuningas alkoholin kurimukseen. Sekä kappale että sen kertoma tarina olisivatkin voineet hyötyä suuresti pienistäkin muutoksista. Kappaleen rakenteeseen olisi helposti mahtunut pari erilaista osiota. Eri tempoja, eri sointukuvioita, erilaista soitantaa, eri tunnelmia. Päihtyneisyyden kaaosta olisi voinut korostaa niin monin eri keinoin, että niihin tarttumatta jättäminen tuntuu lähinnä haaskatulta tilaisuudelta. Samoin myös tarinaan olisi aivan hyvin voinut kirjoittaa joitain hieman yllättävämpiäkin käänteitä. Niiden avulla kokonaisuus olisi voinut nousta kiinnostavammaksi. Surrealistisemmaksi tai polveilevammaksi, se on lopulta taiteilijan oma valinta, mutta suuntaan tai toiseen sen olisi ollut hyvä liikkua. Nyt vain laahataan samoissa tunnelmissa alusta loppuun ilman, että kuulijalle annetaan varsinaisesti mitään syytä keskittyä kuulemaansa. Entäpä ne sanat sitten? No, haparoivaan tajunnanvirtaan tässä on kaiketi tähdätty, mutta kokonaisuus jättää aika kylmäksi. Minäkertoja toimittaa stereotyypin rooliaan ilman juuri mitään mielenkiintoisia piirteitä, jotka saisivat hänen edesottamuksistaan kiinnostumaan. Paljon olisi voinut ihan lyyriselläkin puolella tehdä toisin, mutten taida jaksaa purkaa tätä sen yksityiskohtaisemmin, kun tekijä itsekin painottaa, miten "biisi on ihan vitsi". Sanottakoon näin, että edes jo pienellä lisäajatuksella ja -kehittelyllä kappaleesta olisi varmasti voinut tehdä huomattavasti mielenkiintoisemman myös sanataiteensa osalta. Teknisestä puolesta en jaksa näin puoliteholla tehdyn biisin kohdalla paljoa puhua, mutta kyllähän tämä teknisestikin täydeltä alisuoritukselta kuulostaa. Olipa kyseeessä sitten vitsi tai ei, kappale ei toimi edes sellaisena, koska se onnistuu vain ja ainoastaan pitkästyttämään, ei huvittamaan. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Monin tavoin perinteitä vaaliva keskitempoinen moottoritiejurnuutushan tämä on. Tavallaan tuntuu, että kappaleen olisi kuullut aiemminkin, mutta oma julkaisunsahan tämä selkeästi on. Kappaleessa käryttävät niin asfaltti, moottoriajoneuvojen fiilistely kuin hieman alatempoinen soitantakin. Mitään erityisen persoonallista tai kekseliästä ei tarjolla ole, mutta siihen ei tässä esillepanossa pyritäkään. Tarkoituksena on vain ja ainoastaan fiilistellä avoimen tien vapauden illuusiota, ja jos tällainen riffittely saa pään nyökkymään mukana, tämän kappaleen tahtiin sen kuvittelisin myös onnistuvan. Mahdollisissa vaikutteissa tuntuvat kuuntelukokemuksessa niin AC/DC kuin Motörheadkin. Kummastakin ehkä jäädään jälkeen jo ensimmäisen mailin aikana, mutta omaan tahtiin ajaessa se ei niin haittaa. Soundipuolella mennään asteen verran kumpaakin säröisemmissä tunnelmissa, mikä kuuluu ennen kaikkea kitaran paikoin enemmänkin resonoivissa ylemmissä keskitaajuuksissa, mutta kokonaisuus pysyy koko ajan sen verran hallinnassa, ettei se esimerkiksi ala useammallakaan kuuntelulla ärsyttää. Myös laulu on hieman rääytympää, mikä toimii ratkaisuna sekä kappaleen että sen äänivalintojen osalta. Laulun ehkä ainoana teknisenä ongelmana joko sen intonaatio tai prosessointi saa ilmaisun paikoin kuulostamaan hieman turhan lässyttävältä ja/tai sylkiseltä, mikä kuuluu selkeästi etenkin hieman hiljaisemmissa väliosioissa. Tämä on jotain, mihin voisi tulevissa kappaleissa mahdollisesti kiinnittää lisää huomiota, jos se koetaan aiheelliseksi. Muussa ilmaisussa jäin lähinnä kaipaamaan hieman voimakkaampaa bassopuolta. Eritoten bassokitaran vaatimaton ilmaisu ei oikein auttanut tunnelmaan pääsemissä. Kuvittelisin että hieman voimakkaampi särö tai vaihtoehtoisesti jykevämpi kompressointi olisi voinut auttaa myös sen erottumisessa, kunhan sen sävy vain eroaisi edelleen tarpeeksi kitaran omasta. Kappaleen sanoitukset puolestaan ovat, no, tismalleen sitä, mitä tällaiselta kappaleelta odottaa saattaakin. Yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Toisessa säkeistössä hypähdetään tyylillisesti ilahduttavankin lämminhenkisiin tunnelmiin, kun kappaleen oletettu minäkertoja kertoo pysähdyksistä tienvarsikuppiloissa ja uusien ihmisten tapaamisesta sinisen taivaan alla. Siinä on jotain hyvin hellyyttävää, kun ilmaisu on muuten näin tuttua ja metallista. Kaiken kaikkiaan kappale toimii viitekehyksessään varsin riittävästi. Se ei ehkä nouse legendaarisimpien asfaltinpolttohymnien joukkoon, mutta ei sen toisaalta tarvitsekaan. Eikä sen myöskään tarvitse omaa itseään häpeillä. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Kiinnostava tapaus! Leevi and the Leavingsins perinne tuntuu voimalla läpi kappaleen. Sekä kappaleen aihepiirissä, sanoituksessa kuin sävellyksessäkin kaikuu monia tuttuja sävyjä tuolta legendaariselta orkesterilta, jota ilman suomalaisen musiikin kenttää olisi liki mahdoton kuvitella. Kappaleen aloittava rumpujen ja basson jälkeen kunnolla käyntiin potkaiseva melodia lupaileekin poikkeuksellisen uskollista pastissia. Melodian sointi on heleä, pirteähkö ja häivähdyksen melankolinen, juuri kuten Leeviltä saattaisi odottaakin. Melodian jälkeen mahdollisen esikuvan tasolle ei kuitenkaan oikein ylletä. Parhaimmillaan käydään ehkä kuvainnollisesti samoilla apajilla, mutta toteutus jää kaikessa hieman puolitiehen. Kun laulu alkaa, vaikutteiden tuntu kyllä voimistuu, vaikkei sillä varsinaisesti hätyytelläkään Sundqvistin karismaa, eikä sanoituksistakaan vastaavaa nokkeluutta löydy. Siitä huolimatta tuossa yhtäältä ujostelevassa ja toisaalta rohkeasti haparoivassa laulussa on jotain hyvin tuttua, minkä tähden näistä mielikuvista puhunkin. Myös sanojen aihepiiriksi valittu moottoriajoneuvo ja käsittelyn sävy huokuvat jotain todella leevimäistä. Sinänsä yksinkertainen tarina kertoo ensimmäisessä persoonassa puhuvasta päähenkilöstä, joka ei selkeän heikkoutensa takia onnistu tekemään elämässään kuulijan ehkä helpostikin hyviksi mieltämiä päätöksiä. Mutta jos oma ajopeli on kaikista tärkein, kyllähän sen nyt ainakin suuri osa ymmärtää. Tämä on kaikessa yksinkertaisuudessaan esimerkki erittäin vahvasta hahmonluonnista, joka pitää kappaleen helposti kasassa alusta loppuun. Myös esikuvalle uskollinen kaksimielinen tulkinta sopii kappaleeseen erittäin hyvin imuputkineen päivineen. Sanoitus olisi kuitenkin voinut hyötyä pienestä lisäkehittelystä. Selkeimpänä esimerkkinä mainittakoon kappaleen kertosäkeistö. Sen melodia kyllä tuntuu hyvin selvästi kertsiltä, mutta sanoitukset jättävät hieman toivomisen varaa. Se alkaa kyllä erittäin tunnistettavasti säkeellä "Mun tavaramerkkini on Rieju", mutta sen jälkeen ote tuntuu lipsuvan. "Se on alulle jo kuudesti pantu" voisi kyllä johtaa johonkin muistettavaan, mutta jos sitä jää miettimään yhtään pidemmäksi aikaa, herättää se lähinnä enemmän kysymyksiä kuin laajentaa edellä sanottua. Kertosäkeistön monimutkaisin pulma löytyy kolmannesta säkeestä "Olen itse konna joka vanhasielu", jolla ehkä jonkinlaiseen lurjusteluun viitataan, mutta joka jää epäselväksi mahdollisen syntaksivirheen takia tai muuten vain. Ja kun toinen säe rimmaa täysin neljännen ja viimeisen kanssa sanoilla "ei olla vielä Riejun päällä pantu" tuntuu säkeistön päätös ehkä osuvastikin hieman epätyydyttävältä. Pakotetut riimihtävät sointuvuudet kuten Rieju/sielu, paska/jaksa ja ostaa/paskaa tuntuvat muutenkin sanoituksen kömpelöimmältä annilta. Jos niiden tilalle olisi kehitelty jotain hieman paremmin soljuvaa, kappaletta varmasti katselisi myönteisemmässä valossa. Tavallaan tuo kömpelöys kyllä sopii kappaleen ilmaisuun, joten enpä osaa sanoa. Makuasiahan tämäkin, tietenkin, lopulta on. Teknisellä puolella edetään melko vaatimattomin elein. Sointi on selkeä ja yksinkertaisuudessaan täysin riittävä, paikoin viehättäväkin. Mahdollisesti plektra tuntuu rämpyttävän siellä täällä hieman kovalla kummallakin sivulla, mutta sen ja turhan lyhyenä kömpelöltä tuntuvan fadeout-lopun ohella juuri mikään ei varsinaisesti häiritse. Sen sijaan miksauksessa ja masteroinnissa olisi voinut laittaa hieman lisää paukkuja siihen, että kappale soisi hieman, no, laadukkaammin. Täyteläisemmin, hennosti saturoidusti ja edes hieman voimakkaammin kompressoituna. Se ei ole missään määrin välttämätöntä, mutta kyllä parempi sointi olisi kappaleelle varmasti hyvää tehnyt. Viimeisenä kehitysehdotuksenani koen, että kappaleen nimen olisi melkein kannattanut olla yksinkertaisesti pelkkä Rieju. Se on sanana niin mieleenjäävä, ettei se tarvitsisi ympärilleen varsinaisesti mitään, ja se on kuitenkin sanoituksen keskussymboli. Mitä sen päällä on tai ei ole tehty, se selviää kyllä sanoista. Mutta Riejusta ainakin minä tulen tämän kappaleen muistamaan. Mielenkiintoinen ja monin tavoin onnistunut kappale, joka olisi vielä voinut hyötyä lisätyöstöstä. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Yle voisi kyllä näyttää tämän sarjan uusintana pitkästä aikaa. Jos miettii vaikka sitä, miten edellä aikaansa The Choishestershireby Mysteries oli esimerkiksi Ruthin hahmokuvauksen suhteen, on helppo arvostaa sitä pioneerityötä, johon koko tekijätiimi onnistui jaksosta toiseen yltämään. Toki, monet erikoistehosteet ovat kestäneet aikaa heikommin – kaikki varmaan muistavat esimerkiksi surullisenkuuluisan märän kankaanpalan "verenä" – mutta TCM:n viehätys ei koskaan ollut sen väkivaltakuvauksessa vaan väkevässä ja ajattomassa hahmovetoisessa tarinassa, joka vetää vielä tänäkin päivänä vertoja monille modernimmille jännärisarjoille. Kuitenkin, TCM:stä puhuminen ilman, että mainitsee sarjan musiikeista joka kaudella vastanneen Dalfmanin legendaarisia sävellyksiä, olisi melkoinen vääryys. Dalfman oli toki tunnettu jo sarjassa aloittaessaan, mutta ainakin itse argumentoisin hänen uransa lähteneen varsinaiseen nousukiitoon vasta TCM:n myötä. Huikea säveltäjä, joka myös johti itse orkesteriaan. Jos jokin kohokohta täytyy hänen teostensa joukosta esiin nostaa, niin kyllä se minulle tulee aina olemaan legendaarisen majakkapaljastuksen yhteydessä soiva melodia, joka etenkin tarinan viitekehyksessä pirstoo sydämeni kerta toisensa jälkeen. Se on niin huikean hieno sävellys ja niin täynnä tunnetta, että minun on vieläkin vaikea uskoa, että Dalfman sekä sävelsi että toteutti koko kauden musiikit vain kahdessa kuukaudessa. Käsitykseni mukaan tekijä itse on vielä elossa. Nähtäväksi jäänee, kuullaanko häneltä vielä joskus lisää musiikkia. Toivon vain, että jos kuullaan, se ei tapahdu välillä huhumyllyn pyörteissä kuiskutellun TCM remaken muodossa. Ruthia ja Garyä ei voi castata uudelleen, eikä heitä ilman ole myöskään The Choishestershireby Mysterisiä. Kiitos kaikesta, Enny. |
||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
|
|
Alkaa jo olla hieman myöhä, joten en jaksa kirjoittaa erityisen syvällisesti, mutta halusin vain kommentoida, miten erikoinen äänimaisema tuttujen samplejen pohjalta tässä onkaan rakennettu. Tässä on jotain, mikä muistuttaa minua 80-luvun /pelottavampien/ tietokonepelien sävyistä. Biisin sointi on vinksahtanut, vonkuva, kiero. Kuin chippiä kauhupeliin, jossa tekniikka sotii tarinan pelottavuutta vastaan. Ja jotenkin tämä kaikki pelaa yhteen todella hyvin. Tuntuu siltä, että tämänhetkinen lopetuspiste oli alun perin suunniteltu jonkinlaiseksi uuden nousun ja huippukohdan pohjustukseksi ja väliosioksi, mutta seuraavaa osiota ei vain koskaan ehditty rakentaa. Voimme vain kuvitella, mitä siihen olisikaan vielä kehkeytynyt, ja ainakin itse olisin kuullut sen hyvin mielelläni. Keskeneräisyydestään huolimatta tämä tarjosi mielestäni varsin ilahduttavan pilkahduksen sellaiseen maailmaan, jota emme koskaan päässeet täysin tutkimaan. Kuin pelilehden esikatsaus julkaisusta, joka peruttiin viime metreillään. Mitä yritän sanoa on se, että kaikesta huolimatta pidin kuulemastani. Ehkä seuraavalla kerralla taas vähän enemmän? | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
|
|
Varsin asiallista menoa täälläkin. Tunnelma on korkealla heti alusta alkaen, mistä kuuluu kiitos etenkin tuolle huojuvalle sireenille, joka lähtee pian esittelynsä jälkeen keräämään kaikua ympärilleen. Perkussiot nakuttavat nopeaa rytmiä ja luovat odottavaa tunnelmaa lopulle rytmisektiosta. Ja pian lähtee! Myönnettäköön, yllättävän kevyellä bassorummulla, mutta lähteepähän kuitenkin, enkä minä pientä nitkua kavahda! Mistä tuli mieleen, että ennen kuin unohtuu, niin tämän genre voisi aivan hyvin olla myös deep technoa, jos siltä vain tuntuu, sillä kyllähän tämä vuori on jonnekin syvyyksiin selkeästi haudattu. Vaikka miksaukseen olisi tosiaan voinut käyttää enemmänkin aikaa, äänet ovat varsin asiallisessa tasapainossa keskenään ja osa niistä liikahtelee miellyttävästi kappaleen edetessä, mikä tekee tällaiselle yli viisiminuuttiselle kappaleelle yleensä oikein hyvää. Ikävänä puolena esimerkiksi matalalle jyrinälle olisi ollut kiva kuulla annettavan aimo tujauksen saturaatiota, jotta se olisi päässyt kunnolla oikeuksiinsa. Vaan ongelma ei ole mitenkään ylitsepääsemätön, sillä hieman puolivälin jälkeen kuvioihin nousee kaiketi kumeasta perkussiosta rakennettu bassosoundi, joka ryhtyy täyttämään spektrin matalampaa osastoa varmoin ottein ja etenkin niin, että se tuntuu kuuluvan kokonaisuuteen tyylillä. Vähemmän tyylikkäänä yksityiskohtana kappaleen loppuun on tälläkin kertaa päässyt unohtumaan useita kymmeniä sekunteja tyhjää tilaa, jotka olisi varmasti voinut napsaista pois vaikka ilman kuuntelumahdollisuuksia. Mutta mikään tällainen ei vähennä sitä seikkaa, että kuten jo aiemmin sanoinkin, Salainen vuori on erittäin hyvä nimi biisille, ja yhdistettynä kappaleesta huokuvaan technoestetiikkaan, se vuotaa mielenmaisemaani hyvinkin selkeitä mielikuvia. Näen usvan keskellä lentävän taktis-futuristisen taisteluhelikopterin. Kahden luonteiltaan täysin ristiriitaisen mutta ristiriidoistaan huolimatta yhteen hiileen puhaltavan tieteilijän turvaksi palkatut erikoisjoukot näyttävät hermostuneilta. Kokeneet, vaitonaiset sotilaat vilkuilevat sakeaa usvaa kopterin ympärillä ja tarkastavat aseitaan ties kuinka monennetta kertaa. On lennetty jo kauan, ja vähitellen odotus käy sietämättömäksi. Äkkiä pilotti henkäisee radiopuhelimeen näkevänsä jotain edessä. Kaikki kääntyvät katsomaan eteenpäin. Ei mitään, vain lisää usvaa. Kunnes sen keskeltä alkaa hahmottua tumma muoto: vuori jonka olemassaoloon kukaan ei vielä viikkoa aiemmin uskonut kukaan. Se on olemassa. Olemme perillä. Tätä settiä voisi toki fiilistellä lisääkin, mutta ehkä olennaisinta kappaleen kontekstissa on se, että jos teoksen onnistuu herättää kokijassaan näin voimakkaita tuntemuksia ja mielikuvia, on se vähintään onnistunut useammallakin osa-alueella. Ja tietynlaisesta vaatimattomuudestaan huolimatta tämä loistaa reilusti osasiaan kirkkaammin. Jos intoa löytyy, kiinnostaisi kuulla, miltä ajan kanssa tehty Lakeweed-remix aiheesta kuulostaisi. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
|
|
Niin siis, tämähän on loistava! Biisi huokuu tunnelmaa heti alusta lähtien. Käytetty vire, soitettu sävellys ja tunnelmaa korostavat atmosoundit puhaltavat kaikki yhteen hiileen ja loihtivat mielenmaisemaani tarinan jännittyneestä odotuksesta. Kappale ei kuitenkaan jää laakereilleen lepäämään, vaan vauhtiin päästyään muuttuu matkan varrella rohkeasti jopa kiiruhtaessaan kohti päätepistettään, jossa kuulija yllätetään vielä kerran Don Davisin sävellyksistä minua suoraan muistuttavalla arpeggiolinjalla, joka kappaleen lopulta viimeistelee. Edes kappaleen ainoa varsinainen ongelma, se että se on liian lyhyt ja että tällaista työtä olisi helposti kuunnellut vaikka albumin verran – tai edes tuplat sen kestosta – ei tunnu ongelmana suuren suurelta, kun kappale ehtii reilun kahden minuuttinsa aikana polveilla niin moneen eri maailmankolkkaan ja tunnelmaan. Mitä tulee teoksen äänisuunnitteluun, se on kauttaaltaan paitsi laadukasta, myös ilahduttavan uskollista lähdemateriaalilleen. Toisin sanoen monet äänet ovat sellaisenaan tunnistettavissa, mitä ei voi esimerkiksi omastani tai Funerealin biisistä sanoa. Erityisesti iloitsen kuitenkin seuraavista kolmesta asiasta: Ensinnäkin, olen todella mielissäni siitä, että joku muukin bongasi tuon saman akustisen basson jousella hankaamiselta tai matalalta vaskipuhaltimelta kuulostavan töräyksen, koska omaan biisiini se ei vain sopinut varhaisista yrityksistäni huolimatta. Toiseksi, etenkin nuo kohisevat ja vauhdikkaat perkussiot kuulostavat hyvinkin vakuuttavilta ja voisivat toimia melkeinpä sellaisinaan uskottavana tukikerroksena orkesteriäänityksen perkussioille. Ja kolmantena, itseltäni meni hetki tunnistaa tuttuakin tutumpi soundi, koska sillä soitettu sävelmä oli sen verran yllättävä, mutta hissi.wavin käyttäminen tuossa alun huilussa on kyllä koko kisan villeimpien vetojen joukossa hyvin korkealla. Jos jotain, joihinkin ääniin oli jäänyt – ehkä tarkoituksellisestikin – melko paljon kohinaa, mikä häiritsi eniten muuta kappaletta hiljaisemmassa introssa, jossa tuollainen sinänsä pieni yksityiskohta korostuu suhteettoman paljon sen merkityksettömyyteen nähden. Kun kuuntelukertoja tulee lisää, huomaan kaipaavani kappaleelle lähinnä reilusti lisäkestoa sekä elokuvaa musiikin tarinaa tukemaan. Mutta tämä kaikki on lopulta vain pääpointtini elaborointia, kun olennaisin tuli sanottua jo ensimmäisessä virkkeessä. Kappale on lyhykäisyydestään huolimatta erittäin hieno, ja etenkin kun huomioi sinänsä vaatimattomien työkalujen asettamat rajoitteet, olen vilpittömästi vaikuttunut sen kuulemisesta. Valtavan hyvää työtä! Tämä on heittämällä suosikkini tämänkertaisten kisakappaleiden joukosta. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
|
|
Huomaan kappaleen soidessa löytäväni mielenmaisemani kerta toisensa jälkeen seikkailemasta Yamahan ja Casion vanhojen FM-kosketinsoitinten estetiikasta. Monin eri tavoin rupinen soundi kuulostaa häkellyttävän yhtenäiseltä, omalla tavallaan laadukkaaltakin, kuin se olisi peräisin nimenomaan jostain varaston nurkassa kolmisen vuosikymmentä pölyä keränneestä koskettimistosta, jonka mainoslauseissa hehkutettiin aikanaan äänen realistisuutta ja jopa sataa presettiä. Jos huomioi sen, miten lyhyessä kappale on kaiketi tehty, se kuulostaa lähtömateriaalinsa huomioiden jopa poikkeuksellisen tasokkaalta. Äänet kuulostavat yhtenäisiltä, mutta myös rakenne kehittyy vähitellen loppuhuipennustaan kohti täysin järkevän tuntuisin kääntein. Tietynlainen kiireen tuntu välittyy kappaleessa monestakin asiasta, ja kuten itsekin ounastelit, jonkinlainen inspiraation puute tuntuu sävellyksessä jonain vaikeammin määriteltävänä, ehkä pienenä ahdistuneisuutena. Lisäaika ja -säätö olisivat varmasti tehneet biisille hyvää, mutta myös tällaisenaan kappale toimii etenkin Huonot samplet, parempi biisi -kisan viitekehyksessä aivan ongelmitta. Jonkinlaiset whooshit ja riserit olisivat jälleen olleet oman toivelistani kärjessä, koska sellaiset vain tuntuvat niin intuitiivisesti siltä, että jotain on tapahtumaisillaan aivan minä hetkenä hyvänsä. Nyt osiot kuulostavat tavallaan hieman irrallisilta toisistaan, mikä ei sinänsä haittaa paljoakaan, kun kappale kuitenkin kulkee näin vaivattoman tuntuisesti osiosta toiseen – ja kun etenkin taukoja on käytetty noin ansiokkaasti – mutta kuvittelisin että muutamalla efektillä kokonaisuuteen olisi saanut melko pienelläkin vaivalla ladattua muutamat lisäpaukut. Mutta ymmärrän kyllä; jos inspiraatio ei meinaa löytyä, niin ei sitä aina jaksa ruveta pakottamaankaan, tai etenkään ruveta ilman intoa panostamaan vielä lisää kappaleeseen, jonka työstämisen on jo henkisesti lopettanut. Lopuksi mainittakoon vielä se, että kappaleen nimi tuntuu jaksavan hykerryttää kerta toisensa jälkeen. Aivan naururemakkaan asti ei päästä, mutta mielikuvat ovat eläväisiä ja erikoisia. Totisesti, tässä on jotain sellaista, että kappaleen voi hyvin kuvitella soivan jossain vaihtoehtotodellisuuden sovituskoppikaaoksen taustalla tai esim. aiheesta kertovan surrealistisen lyhytelokuvan soundtrackillä. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
|
|
Alkuun on pakko pohjustaa, että tämä on minulle vaikea kommentoitava, koska en täysin ymmärrä kuulemaani, mutta yritän parhaani. Ensinnäkin kappalen määritteleminen Electro-Houseksi tuntuu hyvin erikoiselta ratkaisulta. Toki, voimme keskustella siitä, milloin teos mitäkin tyylisuuntausta edustaa, mutta tuntuu mielestäni joissain määrin kuulijan odotusten harhaanjohtamiselta, jos kappale ei määritelmästä huolimatta seuraa mitään tyylilajinsa perinteitä tai totuttuja ratkaisuja. Toki, harhautus itsessään voi olla myös kannanotto musiikin luokittelua kohtaan, tai voi se olla vaikkapa määritellyn tyylilajin parodiointiakin. En vain yksinkertaisesti ymmärrä, mitä ratkaisulla on haettu tässä yhteydessä takaa. En myöskään ymmärrä äänivalintoja. Toki, tässäkin Huonot samplet, parempi biisi -kisassa on ajatuksena käyttää vain ja ainoastaan annettuja ääniä, mutten ymmärrä sitä, miten juuri näihin äänivalintoihin on päädytty ja mitä tunteita tai ajatuksia minussa halutaan näillä ratkaisuilla herättää? Onko kyse jonkinlaisesta kaaoksen syleilystä? Polyrytmisyyden ylistyksestä? Oloni on tätä kuunnellessa epämukava ja ahdistunut. Koen kappaleen aiheuttavan minulle päänsärkyä yrittäessäni vain ymmärtää, mitä siinä tapahtuu. Verrattuna edellisen Hspb-kilpailun osallistumiskappaleeseesi tässä on kuitenkin olemassa rakenne, joka muuttuu kappaleen edetessä. Tämä on ehdottomasti myönteinen asia. Muutos tekee hyvää ajassa toimiville teoksille, ja edelliseen Hspb-kappaleeseesi verrattuna se tuntuu tässä selkeästi. Myös eri elementtien välisiä suhteita on selkeästi hiottu edelliseen kappaleeseen verrattuna, eikä miksaus kuulosta aivan niin sekavalta kuin se. Jos näitä taitoja lähtisi kehittämään eteenpäin, ja lisäksi kiinnittäisi vielä huomiota äänivalintoihin niin, että ne muodostaisivat mahdollisimman yhtenäisen kokonaisuuden, kappaleen kuunteleminen tuntuisi varmasti hieman vähemmän urakalta ja enemmän ymmärrettävältä. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
|
|
Psykedeelisissä tunnelmissa liikutaan täälläkin! Teos on heti alustaan lähtien sen verran kaaottinen, että saatan joutua myös sen kommentoinnissa poukkoilemaan tajunnanvirtani perässä alueelta toiseen. Kaaos otti tosiaan kuuntelukokemukseni haltuun heti alussa. Nimi Souturetki antaa sopivasti vihiä siitä, että vedellisissä tunnelmissa tullaan todennäköisesti liikkumaan. Ja kun aallokko pärskähteli korvakäytävääni heti ensimmäisten äänten joukossa, lunastettiin odotukset siltä osin välittömästi. Mutta se ei ollut ensiäänistä ainoa, ei edes etäisesti, vaan ulapalla soutelun lisäksi kuulija väijytetään samantien niin käkikellolla, useammallakin metallisella kilkahduksella ja jonkinlaisella tutusta naurusamplesta kaiketi madalletulla ölinällä, joka kuulostaa ehkä jonkinlaiselta mursulta. Aistiärsykkeitä pusketaan kohti sellaisella voimalla, että veneen soutaja alkaa äkisti tuntua vanhoista elokuvista ja sirkusesityksistä tutulta läjäpäin soittimia henkilöönsä köyttäneeltä multi-instrumentalistilta, ja meno on vähintään yhtä eläväistä kuin sekava mielikuvanikin. Tunnelma on jopa niin hektinen, että huomaan epäileväni sen tarkoituksenmukaisuutta. Vaan olipa kyse sitten tietoisesta valinnasta tai jostain vähemmän harkitusta ratkaisusta, kaaottinen kokemus on vähintään kehollinen. Ei ehkä omaan makuuni miellyttävin mahdollinen, mutta se todella tuntuu – ja tuntuu todella paljolta! Punaisen langan, tai ehkä tässä yhteydessä olisi sopivampaa puhua pelastusrenkaasta, tarjoaa mekkalan keskeltä vähitellen pintaan hivuttautuva psykedeelisesti huojuva drone-surina, joka polveilee ja muuttuu läpi kappaleen. Se on kaikenlaisten helistinten ja kolistinten jalkojen jäävän aallokon jälkeen ensimmäinen hieman rauhallisempi, tasaisempi elementti, jota jää seuraamaan paitsi sen jatkuvuuden, myös sen muuttuvuuden takia. Se kehittyy kasvaessaan oikeastaan hyvinkin miellyttävällä tavalla, ja vähitellen, kuin varkain, huomaan muiden soitinten lähteneen vaimenemaan. Tasainen drone on ottanut kaaoksesta vallan, ja vähitellen ulapalla hiljenee. Elämyksessä on jotain hyvin samaa kuin isolationismissa, mitä nyt tämä on soinniltaan huomattavasti orgaanisempaa ja säröttömämpää. Mutta metakka on niin voimakasta, että myös tätä kuunnellessaan hengästyy, kun liiallisilla aistiärsykkeillä pommitetut aivoni yrittävät epätoivoisesti haparoida saadakseen sekasorron seasta otetta jostain – aivan mistä tahansa. Olen ehkä esteettisesti eri mieltä monista käytetyistä äänistä, ja ehkä teknisessäkin toteutuksessa olisi voinut tehdä joitain asioita toisin, mutta pidän siitä, miten tuo sekavuus vähitellen muuntautuu joksikin hallitummaksi, kun drone saa seurakseen tuon metallikannulta kuulostavan bong.wavin tasaisempaa rytmiä tarjoamaan. En myöskään ole varma, että onko se paras mahdollinen tunnereaktio biisille, mutta loppua kohden huomaan kokevani helpotuksen tunteita, kun kaaos alkaa hellittää kokonaisuuden feidautuessa pois. Vaikea tästä on saada otetta, kun kuuntelukokemus toisensa jälkeen tuntuu niin valittujen soundien kuin musertavan miksauksenkin takia jonkinlaiselta urakalta, mutta jos nyt asioikseen miettii, miten tätä olisi voinut kehittää vielä eteenpäin, näkisin ainakin pari keskenään ristiriitaista suuntaa. Ja painotan tässä välissä, etten pyri tarjoamaan tässä mitään oikeita ratkaisuja, koska sellaisia ei ole, vaan mietin lähinnä sitä, mitä muuta vastaavanlaiselle teokselle, siinä viitekehyksessä jonka sille ymmärrän, voisi seuraavalla kerralla kokeilla kehittää eteenpäin. Ensimmäinen mieleen juolahtava vaihtoehto olisi ollut tehostaa aloitusta entisestään. Humauttaa sisään vieläkin suuremmalla voimalla ja antaa kuulijan räpiköidä vieläkin pahemmin. Tätä voisi mahdollisesti tehostaa niin eri elementtien käsittelyllä kuin käytettyjen elementtien määrälläkin. Myös pieni määrä lisäkestoa olisi saattanut tehdä kuuntelukokemuksesta vieläkin voimakkaamman. Toinen vaihtoehto, jota ehkä itse suosittelisin oman kokemukseni pohjalta, olisi ollut rakentaa kappale vähä vähältä jonkinlaista huipennusta kohti. Kun kappaleen rakenne nyt tuntuu laskevan heti alussa saavuttamaltaan huipulta enemmän tai vähemmän suoraan kohti lopun hiljaisuuttaan, tällä ratkaisulla rakenteeseen olisi voinut luoda käänteen: aloittaisi pienestä vaikka vain aaltoja ja yksittäisiä elementtejä välillä lisäillen, kunnes huippukohdassa vyöryttäisi koko kuvion kuulijan niskaan, minkä jälkeen voisi vähitellen lasketella kohti tyhjyyttä kuin nykyisessäkin rakenteessa. Tämä ratkaisu toimii näinkin, mutta muutos tekee useimmiten hyvää melkein kaikille ajassa liikkuville teoksille, ja kuvittelisin myös että myös tämä tai jokin vastaavan kaltainen teos voisi hyötyä käännekohdasta. Joka tapauksessa, olivatpa nämä ratkaisut miten tarkoituksenmukaisia tahansa, kokonaisuus antoi ainakin tälle kuuntelijalle sellaiset tupenrapinat, ettei kappale ole aivan vähään aikaan unohtumassa. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
|
|
Paitsi tavalla tai toisella järjesteltyjä ja muodostettuja ääniä, säveliä ja rytmejä, musiikki on myös viitekehys, jonka puitteissa kaikki vanha ja etenkin uusi musiikki elää. Kuten kaikkeen kulttuuriin kuuluu, myös musiikin viitekehykseen on ajan saatossa muodostunut lukemattomia tottumuksia ja tapoja, jotka ohjaavat paitsi taiteen tekijöitä, myös sen nauttijoita. Acidmatic hämmentää minua monin tavoin. Ensinnäkin kuvaan sopivasti nimi Acidmatic kuulostaa mielestäni sanaleikiltä sanojen acidic ja enigmatic välillä, ja tunnelma kieltämättä liikkuukin läpi kappaleen noiden tuntojen välimaastossa. Kaaos vallitsee, happoa on ilmassa niin äänisuunnittelullisesti kuin kuvainnollisestikin, ja kappaleen tapa poiketa normeista herättää monia kysymyksiä, joihin ei vastauksia välttämättä edes kaipaa, kun kysymykset itsessään kaappaavat mielenmaiseman omakseen. Tarkoitukseni ei ole vähätellä tai etenkään loukata, mutta tulkitsen kappaletta niin, että sen tekijä on ainakin joissain määrin aloittelija, mitä tulee musiikin tekemiseen. Se ei ole ongelma, sillä jokaisen on aloitettava kaikki tekeminen jostain, sillä kukaan ole seppä syntyessään. Koen kuitenkin, että tulkinta aloittelijuudesta selittää kuulemaani vaihtoehdoista parhaiten, joten tuen loput argumenttini siihen pohja-ajatukseen. Kaaos nimittäin vallitsee Acidmaticissa niin monella eri tasolla, että sen kuunteleminen muuttuu ainakin minulle hyvin haastavaksi. Musiikin perinteitä rikotaan niin kappaleen rakenteessa, sävellyksessä kuin teknisessä toteutuksessakin sen verran voimalla, että minun on vaikea saada kiinni niistä ajatuksista, joita taiteilija on kappaleella mahdollisesti pyrkinyt välittämään. Jos asioita käy läpi järjestyksessä, rakenteen karkeus hyökkää vastaan ensimmäisenä. Kappale ei varsinaisesti alusta ajatuksiaan, vaan se alkaa täydestä vauhdista, kuin herättäisi kuuntelijan ratin takana keskellä moottoritietä. Se on ratkaisu, joka voi kyllä taidolla toteutettuna toimia, mutta kun tarjoillut sävellyselementit ovat nekin yhtä lailla kaaottisia, kuulija pudotetaan täyteen vauhtiin tilanteessa, jossa hänen pitäisi ymmärtää, että liikenne itse asiassa kulkeekin totutusta poikkeavaan suuntaan, ratin tilalla on tieteisfiktiosta karannutta kalvoon pursotettua geeliä ja itse asiassa autot eivät ole autoja ensinkään. Jos kuuntelijan kokemusta ei ohjaa, hänen kokemuksestaan tulee helposti tavalla tai toisella sekava ja vieraannuttava. Seuraavissa kappaleissa suosittelen kiinnittämään tähän huomiota. Uusille elementeille ja ajatuksille on usein hyvä antaa hieman tilaa, jotta kuulija pystyy rauhassa havaitsemaan muutoksia ja tapahtumia, ja jolloin kuulijan voi myös ohjata odottamaan jotain. Tämä on usein hyvä idea, koska herätettyjen odotusten lunastaminen puolestaan on yksi tehokkaimpia tapoja, joilla musiikin keinoin voi välittää ajatuksia tai herättää tunteita kuulijassa. Toisin sanoin, kun jonkin itselleen tärkeän elementin alustaa hissukseen, ilman että kuormittaa tuota hetkeä kappaleen muilla osatekijöillä, kuulijan mielessä herää väistämättä odotus siitä, että alustetun elementin pääsee pienen hetken päästä kuulemaan täydessä loistossaan. Tämä ei ole sääntö, mutta se on pieni osa sitä viitekehystä, jonka ymmärtäminen auttaa jokaista muusikkoa ikään kuin viestimään musiikin kielellä. Toinen tuohon kieleen liittyvä asia, joka Acidmaticissa minua hämmentää, ovat käytetyt sävelet. En ole aivan varma, mutta selkäydinreaktioni viestii minulle siitä, että kappaleen eri elementtien sävelasteikot ovat hieman hujan hajan, mutta eri tavoin kuin vaikkapa jazzeista vapaammissa. Turvallinen ratkaisu näihin kysymyksiin olisi valita koko kappaleen ajaksi yksi sävelasteikko, josta ei poikkea ilman hyvää ilmaisullista syytä. Monista musiikinteko-ohjelmista löytyy sisäänrakennettuna jonkinlaisia nuotinnosavusteita, mutta pitkäkestoisin ja paras vaihtoehto olisi tietenkin omistaa jonkin verran aikaa sävelasteikkojen ymmärtämiselle. Se voi tuntua työläältä, mutta pienestäkin pohjaosaamisesta kumpuaa myös iloa, jonka arvoa ei taiteen tekemisessä pidä mielestäni koskaan väheksyä. Viimeisenä seikkana, joka liittyy sekin kuuntelijan huomion ohjaamiseen, mainitsen miksauksen. Acidmaticin monet elementit tuntuvat soivan hyvin kovaa toisiinsa verrattuna. Ja kun kaikki soi kovaa, muusikko ikään kuin antaa kaikelle saman arvon. Kaikki yksityiskohdat ovat koko ajan yhtä tärkeitä, jolloin ajatusta kääntäen oikein mikään ei pääse minään hetkenä loistamaan. Myös teknisellä tasolla miksaus tuntuu hieman raa'alta, mistä selkeimpänä esimerkkinä nostan esiin basson, joka taitaa soida niin kovaa, että se peräti clippaa. En tarkistanut kappaletta minkään analyysin läpi, joten en ole varma, mutta siltä se ainakin kuulostaa. Jos kyse on tarkoituksellisesta säröstä, se ei ainakaan omaan korvaani siltä kuulostanut. Mikään taide ei synny tyhjiössä. Me olemme osa maailmaa ja ihmiskuntaa, halusimme tai emme, ja kaikki tekemämme musiikki kaikuu ajassa myös kuvainnollisesti. On selvää, ettei aloittelijan kappale ole suoraan verrannollinen koko elämänsä musiikkia säveltäneen mestarin teoksiin, mutta tuon ajatuksen kauniina kääntöpuolena musiikin sosiaalinen viitekehys tarjoaa aloittelijalle mahdollisuuden oppia mestarilta. Mitä tarkoitan konkreettisesti, on se, että jos musiikin tekemisessä haluaa kehittyä, suosittelen lämpimästi harjoittelemaan kopioimalla arvossa pitämiensä artistien musiikkia. Kyse voi olla yksittäisen äänen, riffin tai vaikkapa rytmikuvion kopioimisesta. Toki, jos kopioi esimerkiksi toisen muusikon tekemän melodian ilman lupaa, ongelmia saattaa syntyä, mutta jos harjoituksen jättää julkaisematta, tai sen pohjalta muovaa jotain omaa, ongelmaa ei ole. Lopuksi haluan sanoa yhden asian, jonka olisin itse toivonut minulle sanottavan jo vuosikymmeniä sitten. Harjoitteleminen, tai toisin sanoen yrittäminen ja yrityksissään epäonnistuminen, on paitsi inhimillistä, myös tärkeää ja itsessään arvokasta. Rohkenen sanoa, että se on lopputuloksiaankin arvokkaampaa, vaikka moni usein vaaliikin lopputuloksia prosessia enemmän. Mutta jos luomisprosessia itseään oppii rakastamaan, ja tuotoksiaan oppii julkaisemaan riippumatta siitä, miten hyvin ne omasta mielestä onnistuivat, kehittyminen on väistämätöntä. Jatka yrittämistä. Rauhaa ja rakkautta. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
|
|
Juhlin! Toinen Aavikko-henkinen elektrokappale samassa kisassa – ja millainen! Dramatiikkaa ja vaihtelua arvostava ja jopa painottava rakenne, jopa poikkeuksellisen uskottavaa lo-fi-estetiikkaa ja pari niin julmetun tarttuvaa koukkua, että yksikin olisi riittänyt! Umpirupisista lähtösampleista on tässä saatu värkättyä jotain sellaista, mikä sai minut useampaan otteeseen unohtamaan, että kyseessä on Huonot samplet, parempi biisi -kisakappale. Spoilereiden uhallakin olen niin ilahtunut tästä kappaleesta, etten oikein ole varma, mistä edes aloittaa. Aloitetaan siis rakenteesta. En voi painottaa tätä tarpeeksi: nautin valtavan paljon siitä, kun kappaleet onnistuvat yllättämään minut niin, että yllätykset tuntuvat kuitenkin istuvan kokonaisuuteen. Heikompi sävellys olisi esimerkiksi suoraan pääriffin esittelyn jälkeen lähtenyt paahtamaan ykkösmotiivi taulussaan. Sen sijaan Systeeminen kommunikaatio tekee kuulijalleen pienoisen jekun ja nostaakin tunnelman kattoon bassolinjan ja -rummun avulla, minkä jälkeen juhlat jatkuvat vielä täysin uuden soittimen voimin. Huikea veto! Ja kun yllätykset eivät jää siihen, vaan väliosiossa mukaan tulevatkin täysin uusi riffi ja bassolinja, nousevat ainakin omat odotukseni kattoon. Ja kun jälkimmäisen suvannon päätteeksi kappaleen ensimmäinen riffisektio viimein palaa, en enää kykene pidättelemään intoani. Tahdon tanssialttian ja tahdon lisää tätä, täysillä! En myöskään voi uskoa, että kappale ehtii käydä näin monessa eri paikassa näin lyhyen kestonsa aikana. Kappaleessa tapahtuu niin paljon, että kokonaisuus tuntuu parhaalla mahdollisella tavalla yli viisiminuuttiselta. Mitä tulee äänisuunnittelupuoleen, myös se on suosikkini kisakappaleiden joukosta. Kappale nojaa koko painollaan ja määrätietoisesti lo-fi-estetiikkaan, jossa rummut kuulostavat vanhoilta PCM-härveleiltä, jossa suhina ja säröt ovat kiinteä osa kokonaisuutta ja jossa valittu rupuisuus tukee tunnelmaa eikä vähennä siitä yhtikäs mitään. Rytmisektio iskee poikkeuksellisen kovaa. Bassorumpu ja tomit lätkyttävät ja tuntuvat, vaatimattomat haikat nakuttavat vauhdin tunnetta täysin riittävästi ja erinäiset rumpufillit iskevät sellaisella voimalla, että niitä seuraavia osioita ei kykene kieltämään edes yrittämällä. Bassot ja leadit vain vahvistavat Aavikko-tunnelmaa, harmonisoidulla puhesamplella henkäistään mukaan häivähdys herkkyyttä, ja ensiarvoisen tärkeästi tuntuu, että jokainen soundi palvelee yhtä kokonaisuutta. Kappale tuntuu yhtenäiseltä rakenteensa lisäksi myös myös sävyiltään, mikä ei tällaisten lähtösamplejen kohdalla ole minkään luokan itsestäänselvyys. Jos äänipuolella jotain toivomisen varaa jäi, mistä en edes ole täysin varma, niin jonkinlainen selkeämpi riseri olisi voinut tehdä vielä hieman lisää hyvää kappaleen nostatuksille. Ainakin omaan korvaani kuulostaisi, että melko terävä joskin yksinkertainen noisesweeppi olisi sopinut äänimaisemaan erinomaisesti. Kuten vuosien varrella on ilmaistu moneen kertaan, ei Huonot samplet, parempi biisi -kilpailu ehkä sinänsä ole kaikkein järkevintä ajankäyttöä muusikolle. "Miksei suoraan toteuttaisi ideoitaan paremmilla työkaluilla", ovat monet kysyneet. Tämä näkemys kuitenkin sivuuttaa yhden taiteen tekemisen olennaisista elementeistä: rajoitteet ruokkivat luovuutta. Olipa kyse sitten yksinkertaisesta aikarajasta tai täysin ala-arvoisista työkaluista, kuten tälläkin kertaa, juuri niitä teoksia, joita taiteilija päätyi tekemään, ei olisi syntynyt ilman teokseen vaikuttaneita rajoitteita. Ja silloin tällöin nuo rajoitteet vapauttavat taiteilijan irroittelemaan sellaisella tavalla, jota hän ei ehkä olisi täysin vapaasti luomalla koskaan löytänyt. Systeeminen kommunikaatio on malliesimerkki juuri tuosta irrottelusta. Sen kuunteleminen tuntuu – todella tuntuu – siltä riehakkaalta kokonaisuudelta, joka ylittää vaatimattomat lähtöasetelmansa kirjaimellisesti jokaisella osa-alueellaan ja jättää ainakin tämän kuuntelijan toistokerta toisensa jälkeen hengästyneeksi. Kuin vaikuttavimmat runot, se on kehollinen kokemus, joka ensin liikuttaa, sitten pysäyttää ja saa toivomaan lisää. Osallistumiskappaleena Systeeminen kommunikaatio kiteyttää Hspb-kilpailun pääteesin täydellisesti. Se todella on huonoista sampleista tehty parempi biisi. Se on niin kovin, kovin paljon parempi. Erinomaista työtä! Lisää, kiitos! | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
|
|
Ensinnäkin on pakko todeta, että kappaleen nimen sanaleikki ilahduttaa minua suuresti. Miellemerkitykset kutkuttavat jo ennen kuin kappaleen kuuntelemisen aloittaa, ja itse teos onnistuu lietsomaan tuota kevyttä hämmennystä ennestään jo ensihetkistään lähtien. Tunnelma on heti hyvin käsinkosketeltavaa sorttia. Reverboitu roska ottaa otteeseensa ja kokonaisuus lähtee vierimään eteenpäin kuin omalla painollaan. Kappaletta kuunnellessa tuntuu alati, että selvästi vaatimattomista lähtösampleista ei ole ikään kuin välitetty, vaan niitä on vain käytetty rohkeasti kokonaisuuden palvelemiseksi. Ihailen ratkaisua suuresti, ja vaikka moni seikka kappaleessa olisikin voinut hyötyä lisätyöstöstä, pidän selvästi arvokkaampana sitä, että kappale on tässä, valmis kuunneltavaksi. Vaan kyllähän tässä tuntuu aika jääneen hieman kortille, mistä viestii jo esimerkiksi kappaleen loppuun jääneen vaiheistetun suhinan määrä. Olisiko sitä voinut olla vähemmän? Varmasti. Kaatuuko kaikki kappaleen saavuttama tähän? No ei todellakaan. Mutten voi väittää, etteikö sama hiomattomuus vaikuttaisi kuuntelukokemukseen myös muissa kappaleen osatekijöissä. Ehkä suurimpana esimerkkinä tästä koen kappaleen miksauksen hieman tasapaksuna. Eri soittimet kyllä sopivat yhteen täysin ymmärrettävällä tavalla, mutta tuntuu kuin ne kaikki olisivat jääneet niin dynaamisesti kuin spektraalisestikin ikään kuin kesken. Samaan aikaan miksaus ei tunnu elävän kappaleen mukana paljoakaan. Oikein mikään ei tunnu ajan myötä kasvavan, juuri mikään ei tunnu vähenevän. Toisin sanoen kappaleen miksaus olisi voinut auttaa ohjailemaan rakenteen draamaa enemmänkin. Tähän poikkeuksen tarjoaa ilahduttavan suoraviivaisesti efektinä käytetty suurjännitekärpänen.wav, joka on Nuoralla tanssiassa muovautuu yllättävän uskottavaksi häiriintyneesti sähiseväksi riseriksi, joka esiintyy pitkin kappaletta muutamassa muutoskohdassa. Se tuntuu liikkuvan tilassa ja sen kasvu todellakin tuntuu siltä, että minun kuuntelukokemustani ohjaillaan tarkoituksenmukaisesti. Ja siis, vaikka äänipuoli onkin hieman hiomatonta, koen arvokkaaksi esimerkiksi sen, miten asiallisen kuuloinen rumpukitti pohjasampleina käytetystä jämämateriaalista onkaan saatu muovattua. Etenkin virveli kuulostaa varsin asialliselta tässä lo-fi-viitekehyksessä, ja myös bassorummun napsahdus tuntuu sen verran hyvältä, että erilaisessa asiayhteydessä sitä voisi varmasti käyttää vastaavanlaisella tavalla. Hiomattomuudestaan huolimatta Nuoralla tanssia jaksaa kutkuttaa. Sen syvä tunnelma huokuu vinoa trip-hop-henkeä vaihtoehtotodellisuudesta, jossa nämä nyt vain sattuivat olemaan ne sampleriin ladatut jämäleikkeet, joilla tätä maailmaa lähdettiin rakentamaan. Siitä kasvoi lähdemateriaalinsa takia kaaottinen myös odottamattomilla tavoilla, mutta siihen vuodatetun taiteellisen näkemyksen määrätietoisuus onnistuu kuin ihmeen kaupalla pitämään sen kasassa, mikä on vilpittömästi vaikuttava saavutus. Hyvässä se kuulostaa tekijältään kaikesta huolimatta. Pahassa se kuulostaa tekijältään niin paljon, että lähdemateriaalin lapsuksista on vaikea päästä yli. Se on myös mahdollisesti tämänkertaisen kisan oudoin osallistumiskappale, mikä lienee saavutus jo itsessään. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Kuten jo aiemmin viestitin, jokin tässä muistuttaa minua suuresti Aavikon tuotannosta, lo-fi-estetiikkansa tähden etenkin hieman vanhemmasta. Kuten muidenkin Huonot samplet, parempi biisi -kappaleiden tapauksessa, myös tästä on sanottava, kuinka vaikuttavaa on, että äärimmäisen vaatimattomista pohjasampleista on todellakin saatu rakennettua jotain näinkin koherenttia ja vieläpä esteettisesti näin miellyttävää. Lo-fi-rummut tuntuvat jopa hieman lätkähtelevän, mikä ei ole minkään sortin itsestäänselvyys; erinäisiä riffejä soittavat soundit kirskahtelevat; basso jyllää ja kokonaisuus kuulostaa ylipäätään todella hyvältä. Ikään kuin lo-fi-estetiikan hifimpi pääty. Sivuhuomiona: kappaleen avoin hihat-sample kuulostaa tismalleen siltä, miltä beatbox-haikat usein kuulostavat. Rakenteeltaan kappale on suoraviivainen. Rummut ohjaavat meidät suoraan asiaan, ja parin lisäsoittimen esittelyn jälkeen päämotiivi tarjoillaankin suoraan korvakäytäviimme, ja hetken päästä sitä varioidaan uudelleen. Pienimuotoinen väliosio himmailee menoa hetken, minkä jälkeen sama kuvio toistetaan pienillä lisämausteilla. Nautin kokonaisuudesta etenkin näin roskasamplekilpailun viitekehyksessä suuresti, mutta koen, että joillain tavoin se olisi voinut iskeä vieläkin kovempaakin. Ehkä suurin näistä on juurikin tuo rakenne, joka olisi varmasti hyötynyt pienestä lisädramatiikasta. Elementti kerrallaan nouseva ja laskeva rakenne on toki hyvin tyypillinen tapa rakentaa tällainen electroboogie, mutta pienellä lisädraamalla kokonaisuuteen olisi voinut saada huomattavasti lisää jännitettä. Yksinkertaisemmillaan jokin pieni bridge ennen pääriffin täyteen vauhtiin päästämistä olisi voinut olla erittäin mehukas ratkaisu. Toinen kutkuttava ajatus olisi ollut rakentaa mukaan muutamia lisäfillejä kuulijaa yllättämään. Toinen mielestäni kehityksen arvoinen alue olisi ollut kappaleen miksaus. Teknisesti mitään ongelmaa ei sinänsä ole, vaan kaikki kyllä kuulostaa todella asialliselta etenkin pohjasamplet huomioiden. Huomaan vain jääväni kaipaamaan selkeyttä jo äänenvoimakkuuspuolella. Kun esimerkiksi keskitaajuusalueella maalaava kitinä ja pääleadi on miksattu koko ajan samoille tasoilleen, huomaan hämmentyväni siitä, kumpaan minun halutaan kiinnittävän huomiota milloinkin. Jos toinen elementti olisi toisen mukaan tullessa esimerkiksi laskenut vaikka vain muutaman desibelin verran, olisi kuuntelun ohjaus toiminut varmasti tehokkaammin. Mikään tästä ei tarkoita, etteikö kappale toimisi, koska se todellakin rullaa ja tyylillä. Tuntuu vain, että se on tunnetason intensiteetiltään koko ajan melko tasainen, mitä se ei puolestaan esimerkiksi sävellykseltään ole alkuunkaan. Tämä ristiriita on oikeasti ainoa suurempi asia, joka minua jää kappaleessa askarruttamaan. Lopuksi on todettava, miten vaikuttavaa oikeasti on, että kappale kuulostaa teknisesti näin puhtaalta. Siihen olisi vain ehkä voinut löytää vielä lisää iskutehoa jo dynamiikan vaihtelulla, mikä tuntuu ainakin näin kuulijan roolissa sivuutetulta tilaisuudelta. Jos kappale olisi tarjonnut hieman lisää käänteiden tuntua, tätä olisi saattanut päätyä kuuntelemaan myös kisakontekstin ulkopuolella. Joka tapauksessa, jo nyt Bird Polygamist on mielestäni erittäin vakuuttava suoritus. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
|
|
Hyppään suoraan Huonot samplet, parempi biisi -kilpailujen viitekehykseen, sillä on mielestäni erittäin rohkea veto lähestyä näitä kisoja minkä tahansa teknisesti vaativamman genren puitteissa. Tech-trancea tuli kuunneltua joskus vuosia sitten enemmänkin, mutta sittemmin tapa on jäänyt. Sävyiltään kappaleessa onkin paljon tuttua. Etenkin taustapädit ovat oikeasti varsin uskottavia, eikä hento kosketinsoitinkaan joudu häpeilemään, mitä nyt sen kohina tuntuu hypähtävän esiin muuten suhteellinen puhtaiden äänivalintojen joukosta. Myös kohinasta veistelty kaikusymbaali on erittäin asiallisen kuuloinen. Rumpu- ja perkussiopuolella kuitenkin tuntuu, että tyylilajin odotuksista jäädään melko kauas. Enkä tarkoita, että ollakseen tech-trancea kaikkien kappaleiden tulisi kuulostaa samalta, päin vastoin. Tietyt konventiot ovat kai vain tarttuneet joihinkin tyylilajeihin toisia tanakammin, ja tällä kertaa tuntuu, että ainakin omat odotukseni olivat hieman eri suunnalla kuin kappaleessa tarjoillut äänisuunnitteluratkaisut. Jos bassot ja bassorumpu iskisivät hieman kovempaa, kappale saattaisi antaa ainakin itselleni enemmän. Nyt kappaleesta tuntuu puuttuvan sellainen yty, joka olisi nostanut sen tunnetasolla sille alueelle, jossa kokonaisuus alkaisi myös kuvainnollisesti potkia. En myöskään ole erityisen viehättynyt uskoakseni vaiheen keskeltä aloittamalla tehdystä basson alkunapsahduksesta. Muun muassa näiden tekijöiden takia Locus Mini löytääkin jalansijansa selvästi tech-trancen lofimmalta puolelta, enkä oikein voi sanoa, etteikö siinä kytisi pienoinen ongelma. Tätä kappaletta ei varmastikaan voi ymmärtää täysin, ellei ymmärrä, kuinka hatarista alkuperäissampleista se tosiaan on veistelty. Sinänsä jo se, että sampleista sai oikeasti kappaleen aikaiseksi, on saavutus jo itsessään – ja hatunnoston arvoinen suoritus. Mikään sanomani ei toivon mukaan vähennä tätä ajatusta. Mutta kun se ei tunnu tarjoilevan oikein minkäänlaista draaman kaarta, jännitteitä tai yllätyksiä, se rajoittaa itsensä melko visusti peruselementteihinsä. Viehkeää ja Vangeliksen Blade Runner -sävellyksistä minua muistuttavaa melodisempaa riffiä tunnutaan ensin nostattelevan parin minuutin ajan, mutta kun se ei päädykään johtamaan oikein mihinkään muuhun kuin pitkähköön tasabiittioutroon, koen ainakin itse pienoisen pettymyksen. Samalla huomaan jääväni miettimään ajatusta siitä, että mitä jos kappaleen dramatiikkaan olisi panostettu hieman lisää. Tunnetason lataus voisi tuolloin olla aivan erilainen nyt saavutettuun verrattuna. Tuntuu lisäksi, että myös miksauksella kappaletta olisi voinut vielä jykevöittää reilusti. Kappale tuntuu ensinnäkin täysin alikompressoidulta, mikä tuntuu etenkin paineen puutteena. Iskut eivät solju toisiinsa ja grooven tuntu jättää paljon toivomisen varaa, kun kaikki tuntuu nakuttavan dynaamisesti melko lailla samalla voimalla. Eri osioiden välillä ei myöskään tunnu olevan tarpeeksi variaatiota siinä, miltä ne tuntuvat kokonaisuudessa. Esimerkiksi kahden minuutin kohdille osuva melodiahengähdys olisi erottuakseen ympäristöstään kaivannut huomattavasti lisää ilmaa, ja kaikkein jykevimpään jytkytyksen hetkeen olisi voinut ujuttaa hieman lisää virtaa laskemalla äänenvoimakkuutta juuri sitä ennen. Ja viimeisenä tekniselle puolelle tavallaan kuuluvana seikkana koen, että kappale alikäyttää stereokuvansa mahdollisuuksia. Sisäänpäin sulkeutuneen rytmipuolen vastineeksi olisi aivan hyvin voinut tarjoilla jotain stereokuvaltaan paljon, paljon monimutkaisempaa ja suuremmalta tuntuvaa. Jo jonkinlainen enemmän sivuille panoroitu äänikarkki olisi voinut tehdä hyvää kokonaisuudelle. Vaikka kokonaisuus jättikin minut toivomaan jotain enemmän, mitenkään onneton suoritus Locus Mini ei missään tapauksessa ole. Se muovaa vähistä lähtöasetelmistaan eheän kuuloisen kolmiminuuttisen, joka vain olisi voinut lisäpanostuksella loihtia kuulijansa mielenmaisemaan vieläkin enemmän. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
|
|
Mihin meninkään soittamaan? Ja mitä tää jonotusmusa oikein on? Vaikka näissä Huonot samplet, parempi biisi -vedoissa joutuukin useimmiten vetämään vähintään toinen jalka lo-fi-estetiikan syvässä päässä, lukemattomia kertoja on myös todistettu, että tarpeeksi vääntämällä ja kääntämällä /vaatimattomistakin/ lähtömateriaaleista voi loihtia myös jotain täysin uskottavaa. Ja useamman kerran tätä todistusaineistoa on veistellyt nimenomaan veezay. Tällä kerralla tikkiin on hiottu sekä varsin vaikuttava leadi, joka kantaakin kappaletta läpi sen keston, että astetta vaatimattomampi mutta silti hyvin tärkeä ja tukeva bassosoundi. Näiden kahden varaan on tällä kertaa rakennettu suurimmaksi osaksi rauhalliseen melodiaan nojaava kappale, joka kulkee vaivattomasti epävarmemmista tunnelmista aina uuteen nousuun ja jonkinlaiseen katarsikseen. Kuin yksityisen lääkäriaseman parantumisnarratiivi konsanaan! Noiden äänten ympärillä humisee varsin uskottavasti vaiheilevaa taustapädiä, kuulijaa ohjailevia efektejä sekä kokonaisuutta sinne lo-fi:n puolelle nakuttavat perkussiot, jotka rytmittävät kokonaisuutta tarpeeksi, jotta aivan ilman rytmisoittimiakaan ei tarvitse elämää jatkaa. Kaikki sopii yhteen vähintään riittävän hyvin, eikä mikään hypähdä niin estetiikan kuin miksauksenkaan osalta kokonaisuudesta. Viitekehyksissäänhän tämä on lähes loistava. Tarkennan. Koen tällä kappaleella olevan kaksi viitekehystä, joista ensimmäinen on Hspb-kilpailun haasteet ja kilpailu. Tuossa viitekehyksessä tämä on aika lailla erinomainen, vaikka /sellaisenaan/ olisinkin ehkä kaivannut mukaan astetta jykevämpää rumpusektiota. Toinen viitekehys on se, jossa tuntemukseni kappaleesta ajautuvat ristiriitoihin. Kappaleen nimi nimittäin, höhö, ohjaa kaiken kuultavan niin selkeästi puhelimessa jonottamisen ja odotusmusiikin vähintään kyseenalaisen genren suuntaan, että kappaleen kuuntelemiseen nousee siihen periaatteessa kuulumattomia ärsytyksen tunteita. Melkein kuin odottaisi puhelinlangan päästä vastausta, jota ei koskaan tulekaan. Tavallaan on mielen toiminnan kannalta hyvinkin kiehtovaa, että olet onnistunut loihtimaan kappaleeseen näin väkeviä mielikuvia, mutta samaan aikaan en voi kiistää, etteikö niissä olisi myös jotain epämiellyttävää. Joka tapauksessa, oli puhelimessa jonottamisesta mitä mieltä tahansa, tämä on varsin mallikas suoritus – etenkin, kun lähtösamplet tietää itsekin vähintään puutteellisiksi. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Timestretch-työkalut on löydetty, eikä reverbiäkään ole säästelty. Oikein! Äänisuunnittelupuoli on tässä kiinnostavaa. Yhtäältä pyöritään jossain tunnelmallisen surrealismin puolella, toisaalta mukana on myös jostain 50-luvun sci-fistä muistuttavia ääniä. Varsinaista rakennetta tai draamaa ei ole mukaan kaiketi yritettykään ympätä, vaan kappale keskittyy alusta loppuun tunnelman ja mielenmaiseman maalaamiseen. Ja siinä se kyllä onnistuu; etenkin matalalla kaikuvat tausta-ambienssit luovat yhdessä kappaleen nimen kanssa mielikuvia jostain vieraan planeetan tai muun taivaankappaleen tutkinnoista. Tieteisfiktion äänipuolen troopit ovat vahvasti läsnä myös radiolähetyksiksi tehostetuissa puheenpätkissä. Mitä muuta jääkään sanomatta, kun epävarma yhteys rätisee poikki juuri väärällä hetkellä? Kaipa tähän jäi ennen kaikkea kaipaamaan hieman lisää pituutta ja jonkinlaisia äänien variaatiota. Ja ehkä jonkin verran elävämpää rakennetta, draamaakin? Ei sillä, että ambient-kappale välttämättä tarvitsisi suuren suuria muutoksia, mutta oma musiikkimakuni vain pyörii usein juurikin enemmän varioivien teosten ympärillä. Joka tapauksessa, tässäkin on löydetty paljon potentiaalia lähtösampleista, jotka sellaisinaan olivat lähestulkoon käyttökelvottomia. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Tämän sävyissä on jotain todella tuttua. Suurin osa äänistä herättelee tuntemuksia jostain alkeellisen FM-synteesin suunnalta, mikä korostuu etenkin noissa digitaalisen metallisissa kolkahduksissa. Ja kuten accent sanoikin, pelimusiikki tulee tästä kyllä mieleen. Joko vanhat DOS-pelit tai sitten juuri Megadriven ja N64:n väliin osuva aikakausi. Minkään sortin hifistä ollaan vielä kaukana, mutta ajatuksena taitaa muutenkin olla vedota enemmän kuuntelijoiden nostalgian tuntemuksiin. Itse sävellyksessä on vekkuli tunnelma. Yksinkertaiset rummut ja kolkohko basso tahdittavat polveilevaa sävelmää, joka löytää huippukohtansa noin puoli minuuttia ennen kappaleen loppua, jota ilman melodiapuoli olisi ehkä jäänyt tuntumaan hajanaiselta. Kokonaisuus käy niin monella suunnalla, että "polveileva" lienee siitä melko osuva tulkinta. En ole aivan vakuuttunut kaikkien soitinten vireistä ja harmonioista, mutta toisaalta se kyllä lisää kappaleen vinksahtanutta lo-fi-tunnelmaa. Samaisen lo-fi-henkisyyden takia jäin miettimään myös kappaleen miksausta. Yhtäältä olisin toivonut niin tilan tuntuun kuin dynamiikkaankin lisää vaihtelua, mutta toisaalta tämä tietynlainen koruttomuus istuu kappaleen muuhun estetiikkaan oikein hyvin. Ei ehkä aivan omaan makuuni, mutta etenkin kun tietää, millaisista pohjasampleista kokonaisuus on kyhätty, lopputulosta kyllä arvostaa ilmaisussaan. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
|
|
Tyylipuhdas taidonnäyte transsimusiikin konkarilta. Poimin tunnelmia 2000-luvun alun trancen suunnalta ja olen kuulevinani hieman vaikutteita myös jostain 90-luvun eurodancen suunnalta. Kappale kulkee eteenpäin vaivattomalla rakenteella, ja jotakuinkin kaikki tuntuu asettuvat odotetuille paikoilleen. Kappale tuntuu hyvin retrohenkiseltä. Päärooliin nousee omassa kuuntelussani kappaleen melodiapuoli, joka tuntuu heijastelevan kappaleen nimeä melko suoraan. Tai ehkä toisin päin, mistäs näitä tietää? Etenkin hieman nasaalinen chiptune-henkinen leadisoundi on kovasti mieleeni, ja sen soittama rauhallinen melodia kieltämättä tuntuu joltain lämpimältä muistolta. Sen olisi suonut soivan jopa hieman kovemmalla, jotta se olisi noussut selkeään päärooliin muiden soitinten seasta. Mitä jään miettimään kuuntelukerta toisensa perään, on se, että kappale tuntuu hieman tasaiselta parillakin eri tavalla. Kappaleen rakenne seuraa melko odotettua rataa ja tuntuu näitä kappaleita joskus kuulleisiin korviini hieman tavanomaiselta. Jokainen yksittäinen elementti tuntuu kyllä perustellulta, mutta mikään niistä ei varsinaisesti yllättänytkään. Enkä tarkoita, että kesken huippukohdan tulisi käydä tanssijoita kampittamaan jollain noisevallilla, vaan lähinnä sitä, että jo pieni fokuksen hienosäätö voisi tehdä suurenkin eron. Vaikkapa ajallisesti tai miksauksellisesti tilaa kaikkein olennaisimmille elementeille antamalla tasaisuus saattaisi helpottaa. Sehän se taitaa lopulta minulle olla. Tällainen kappale hyötyy kuulijan huomion ohjauksesta valtavasti, ja seuraavissa samanhenkisissä ehdottaisin niin rakenteellista kuin spektraalistakin huomion kiinnittämistä ja kontrastia. Yksinkertaisemmillaan: jotta tärkeimmät elementit voivat soida kovaa, jonkin muun täytyy soida hiljaa ja tarjota viitekehys. Ääniteknisesti kappale on liki erinomainen. Suosikkiyksityiskohtiani olivat melodian alla leijuvan pädin hienovarainen phaser ja itse leadisoundi. Myös miellyttävän fyysisen, kumisenkin kuuloinen bassosoundi miellytti kovasti. Tällaista soundia on selvästi tehty joskus aiemminkin. Myös: miksauksen erottelu on ainakin näin kuulokkeilla fiilisteltynä aivan täysi nappisuoritus. Erittäin onnistunut retrohenkinen tranceralli, joka voisi hyötyä pienestä lisäyllätyksellisyydestä ja -dynamiikasta. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Olipahan aivan hävyttömän hyvä intro! Tunnelma hypähtää välittömästi kattoon ja pysyy siellä - niin, kokonaiset viisitoista sekuntia. Ei vetele tällainen peli! Haluan hyvät introni vähintään puoleentoista minuuttiin venytettyinä! No, kyseessä oli joka tapauksessa todella, todella vaikuttavat viisitoista sekuntia. Ja sitten mennäänkin. Enpä tiedä. En ehkä ole aivan näin suoraviivaisella tuulella. Olisin kaivannut jonkinlaista rakentelua, joka olisi johtanut täysimittaiseen paahtoon vaikkapa vain astetta tai paria hitaammin. Nyt kappale yksinkertaisesti rykäistiin päälle, enkä ainakaan minä kokenut saaneeni rakenteelta tarpeeksi vaihtelua, kun soitto lopulta lakkasi. Taitaa kieltämättä olla jokin arveluttava proge-elosteluvaihe päällä. Väsyttääkin. Ollos varoitettu; nyt seuraa anmattimaista kritiikiä! Kuitenkin, jos kuulijalle ei tarjota tarpeeksi kontrastia rankemmille paahdososioille, saattaa käydä niin, että kappaleen voimakkaimmatkin hetket soivat vain vajaalla teholla. Tällä kertaa tuntui käyvän juuri näin. Eipä silti, kyllä tämän näin aamuyöstä kuunteli muutamaan otteeseen varsin mieluusti läpi, sillä mukana oli ihan ajatustakin. Ja tuo intro. Vastaisuudessa suosittelisin kiinnittämään huomiota kappaleen rakenteen dynamiikkaan. Kyllähän tässä eri osioita oli, mutta niiden välille olisi voinut luoda enemmänkin eroja niin tunnelman kuin soinninkin puolesta. Muutama erillinen siirtymäosiokaan ei varmastikaan olisi vahingoittanut kokonaisuutta. Haluan myös sanoa sanasen tai pari kappaleen äänipolitiikasta. Sanon nyt näin alkuun, etten todellakaan odota tai toivo, että kappaleesi kuulostaisivat missään määrin kliinisiltä tai edes liian selkeiltä tai hiotuilta. Jonkin sortin ongelmia tässä tuntuu kuitenkin olevan äänitekniikan puolella. En toki tiedä, mistä tämä johtuu, mutta tuntuu kovasti kuin kappaleen bassotaajuusalue soisi hieman turhan äänekkäästi. Tällaiseen ylikorostuneeseen bassopuolen soundiin törmää usein silloin, kun kappaleen miksauksessa korostetaan vaikkapa EQ:lla bassoalueita, joilla ei lähtöasetuksilla soitettaessa ole itsessään juuri lainkaan informaatiota. Vähäistä lähtöbasson määrää joudutaan tällöin korostamaan todella paljon, eikä lopputulos ole siltikään erityisen iskevä. Jos sen sijaan olen aivan hakoteillä ja tuosta bassoalueesta vastaakin suurimmaksi osaksi bassokitara tai octaver-pedaalin läpi ajettu sähkökitara, toivoisin vastaisuudessa hieman selkeämpää miksausjälkeä. Ei kliinistä, ei liian hiottua mutta vähän tarkempaa. Vertailukohdaksi tai esimerkiksi mainitsen yhden 2000-luvun suosikeistani, Mayhemin Ordo Ad Chaon, joka kuulostaa mielestäni äärettömän häijyltä, mutta on silti erittäin taidokas levytys myös ääniteknisesti tarkasteltuna. Hahmotan toki, jos tällaiset puolet eivät kiinnosta niin paljoa, koska onhan tässäkin pääpiirteittäin lähes kaikki kohdallaan ja tunnelma on lopulta pääasia, mutta minulle jäi silti sellainen tunne, että tämä kappale olisi voinut hyötyä tarkemmasta miksauksesta melko paljonkin. Lisäksi minulle jäi sellainen tunne, etten oikein saanut sanoista selvää. Thohoh. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Mitä kohti tämä kappale kehittyy, jos varsinainen pääteema esitellään lähes sellaisenaan jo kappaleen alussa? Jos sen tulisi olla suuri yllätys, sitä ei ainakaan esitelty sellaisena. Jos jotain, tämä kappale olisi kaivannut muutosta ja kehitystä äärimmäisen kipeästi. Koko ajan paukutettiin menemään, mutta mikään ei muuttunut, mistä johtuen kappaleen energialataus jäi olemattomiin, eikä edes paukutus tuntunut liikkuvan mihinkään. Kaikki oli pysähtynyttä, uuvuttavaa, energiatonta. Tällaiset ratkaisut puuduttavat ainakin minut kuuntelijana äärimmäisen nopeasti. Itse asiassa unohdin kuuntelevani kappaletta noin kolmen minuutin kohdalla. Suosittelen kappalerakenteen muutoksiin, kehitykseen satsaamista. Kaikkea ei tarvitse rakentaa kerros kerrokselta eikä varsinkaan hitaasti. Pyri seuraavassa kappaleessasi yllättämään kuuntelija ja vie kappaleesi rohkeasti sellaiseen suuntaan, jota ei välttämättä osaa odottaa. |
5
|
|
|
Kommentti kappaleesta |
|||
|
|
Ei jumankekka minkä teit. Tämähän on sanalla sanoen loistava! Mutta vaikka lyhyt ja ytimekäs onkin useasti optimaalinen lähestymistapa tällaisiin asioihin, ansaitsee tämä pariminuuttinen herkkupala silti mielestäni ylimääräisen sanasen tai parikin, sillä loistavia kappaleita tulee lopulta vastaan vain harvakseltaan. Jos on lainkaan seurannut tänne internetin perähikiälle lähettämiäni sekavia höpinöitä, on hyvinkin saattanut panna merkille, että lastumusiikki muodostaa melko merkittävän osan musiikkimaustani. Kyse saattaa tietenkin olla yksinkertaisesta nostalgiahourailusta, mutta itse yritän nähdä tilanteen hitusen valoisammin. Kyse on mielestäni yksinkertaisesti subjektiivisesta musiikkimausta, joka vain sattui omalla kohdallani kehittymään isolta osin muun muassa Nintendon ääressä. Ei siis ole mikään ihme, että sydämestäni löytyy paikka tämänkaltaisille hektisesti piipittäville äänille. Mitä itse kappaleeseen tulee, eihän tämä tosiaan mitään taloa ole, vaikka rytmisektio vähän housuttaakin! Tämä käy selväksi jo ensimmäisen tahdin aikana. Nuo jossain keskitaajuusalueen tietämillä väli-iskuja nakuttavat rytmisoittimet ovat hengeltään niin lo-fi kuin olla vain voi, vaikka ne ovatkin saaneet ympärilleen ja kuorrutuksekseen joukon varsin moderneja efektejä. Liidistä, lyömäsoittimista ja arpeggioista tuskin tarvitsee edes puhua. Vaan eipä olisi onnistunut Fast Trackerillä tuollaisten kaikujen tekeminen! Ja osaltaan juuri siksi tällaisissa biiseissä on melkoisesti meininkiä. Lastua on monenlaista ja tämä yksilö pyörii jossain leikkisän ja sankarillisen välimaastossa. Mieleen nousevat niin Mega Manit kuin Disney-tasoloikatkin. Yleisen fiiliksensä puolesta tämä voisi hyvinkin sopia vaikkapa jonkin uuden Mega Man -pelin itämaiseen kenttään. Luonnollisesti äänipuolesta täytyisi hieman tinkiä, mutta ei se ole ennenkään lastumusiikissa haitannut! Hyvä biisi on hyvä biisi, vaikka NESillä soittaisi. Toivoin, että saisin kirjoitettua jotain muutakin kuin satunnaista jorinaa mieluisista soundeista, mutta hieman heikosti näyttää menevän. Pinnistän, vaikka kaikki olennainen tulikin sanottua jo ensimmäisessä kappaleessa! Tarttuvahan tämä ennen kaikkea on. Päämelodia on jännittävä ja kulkee mukavan reitin sointinsa aikana. Bassoriffittely toimii ja jo aiemminkin kehumani lyömäsoittimet ja muut helistimet nakuttavat tahtia juuri kuten toivoa saattaa. Totta, voisihan tämä pidempäänkin jatkua, mutta aikarajan huomioiden tämä on kaikesta huolimatta erittäin vaikuttava suoritus. En minä osaa tähän mitään tämän järkevämpää enää lisätä. Tehosoittoonhan tämä menee. Hienoa työtä! Tämä on ehdottomasti yksi parhaista kappaleistasi. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Tämä on kyllä aika hieno. Tunnelma hypähtää heti alussa kattoon. Äänivalinnat ovat kyllä kaikki aivan kohdallaan, mutta erityiskiitoksen ansaitsee tuo kappaleen aloittava utuinen kaikuva padisoitin. Mahtava soundi! Äänipuoli ei ehkä kuitenkaan pääse loistamaan aivan kirkkaimmalla mahdollisella tavalla, sillä miksaus kuulostaa pahasti epätasapainoiselta. Osa soittimista riitelee pahasti taajuusalueista, eivätkä kaikki tunnu edes soivan sopivalla äänenvoimakkuudella. Kappale kieltämättä tasapainoilee rytmimusiikin ja jonkin rytmittömämmän välimaastossa, mutta vastuu tällaisista valinnoista taitaa lopulta olla tekijällä itsellään. Hieman enemmän suuntaan tai toiseen keskittymällä tai vaikka huomiota puolelta toiselle kappaleen aikana hiljalleen hivuttaen olisi saatettu saavuttaa vieläkin toimivampi kokonaisuus. Miksauksen lisäksi minulla ei ole tästä pahaa sanottavaa. Kun kappaleessa on näin voimakas tunnelma, annan suurempiakin vikoja ongelmitta anteeksi. Tärkeysjärjestys on ollut tämän kappaleen kohdalla selkeästi oikea. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Tämä kappale on aina kuulostanut mielestäni todella paljon siltä tavaralta, mitä teit yhdessä vaiheessa melko paljon Fast Trackerillä. Toki, äänitekniikaltaan ja syvyydeltäänhän nämä ovat aivan eri tasoilla, mutta jotain yhteneväisyyksiä on jatkuvasti aistittavissa. Esimerkiksi tuo tumma jousisoundi olisi voinut löytyä lähes tuollaisenaan jostain vanhemmasta rytmivetoisemmasta kappaleestasi. Ja hetkittäin tuntuu kuin olisi kuullut nuo tismalleen samat kolahdussoundit jossain kappaleessasi ennenkin. Samaa henkeä ainakin on runsaasti. Että pidänkö tästä? Hitto, tietenkin. Pehmeät, täyteläiset soundit hakkaavat tasaista tahtia ja hieman ennen puoltaväliä ollaan kehitytty jo niin pitkälle, että hitaasta temmosta huolimatta tekee mieli puhua rullauksesta. Ja kun tuo säksättävä syntetisaattorilinja hypähtää ilmoille, olen niin sanotusti myytyä miestä. Loistavaa, tummaa settiä! Hyffäf! Silti jään kaipaamaan jonkinlaista huipennusta. Kestoa ylimääräinen minuutti ja jokin uusi näkökulma samasta aiheesta? Ehkä vain yksinkertaisesti vielä hieman korkeampi vaihde silmään viimeisiin huippuhetkiin? En tiedä. Jotain pientä lisää tämä olisi kaivannut jäädäkseen paremmin mieleen. Ehkä jonkinlainen melodia tai jonkin harha-askeleen ottava rakenne? En osaa sanoa, mutta väliäkö hällä. Hyvää mätkettä. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Tässä kappaleessa ei ole yhtikäs mitään vikaa. Kuitenkin, kuten olen aiemminkin sanonut, mielestäni tämä kuulostaa hieman ylipitkältä introlta jollekin melko tujakallekin rallille. Filleinä käytetyt breikkibiitinriekaleet vain lisäävät tätä vaikutelmaa, enkä enää osaa suhtautua muullakaan tavalla. Kun odottaa jatkuvasti, että kappale ikään kuin lähtisi käyntiin tai muuttuisi jotenkin hieman hyökkäävämmäksi, ei oikein pysty suhtautumaan siihen, että mitään niin ilmeistä ei lopulta tapahdukaan. Toki, miellyttävän tuhnuiset, epätarkat soittimet tapailevat mielenkiintoista riffintynkää, jokin soitin hiljenee ja toinen nousee jälleen pintaan, mutta mitään muusta rakenteesta selkeästi poikkeavaa ei silti lyödä eteen. Tästä johtuen kappale jää hieman tasaiseksi. Hiton juminen ja sitä kautta jopa yllättävä, mutta kovin tasainen. En ole vieläkään aivan vakuuttunut siitä, onko tämä selkeästi hyvä vaiko huono asia. Ehkä se ei ole suoranaisesti kumpaakaan. Ehkä kyse onkin siitä, että joissain mielentiloissa ratkaisu toimii ja joissain puolestaan ei. Suuren osan ajasta tunnun putoavan jonnekin välimaastoon. Pidän kuulemastani, mutta olisin halunnut kuulla lisää, enemmän! | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Jos olisin edennyt kommenttipokerirästieni kuittausurakassani järjestelmällisesti, olisin joutunut tämän kappaleen jälkeen kuuntelemaan vielä yhden trancebiisin. Tällainen pelihän ei yksinkertaisesti vetele, joten säästin tämän listani hännänhuipuksi. Ikään kuin palkitsin itseni hyvästä uurastuksesta jättämällä viimeiseksi kappaleeksi jotain itselleni jo entuudestaan tuttua. Mustaa meteliä! Kolkkoa ja kylmää valutetaan jälleen niskaan oikein isolla kauhalla! Brr brr, kun on pohjolassa ankea ja kylmä! Tällaisia tunnelmia on monasti kuvattu juurikin tällaisella äänten kirjolla. Ritisevä, intensiivinen kitarasärö peittää lähes kaiken muun alleen. Rummut enemmänkin toteavat kevyesti jotain tahdin kaltaista kuin varsinaisesti paukuttavat menemään. Ja vokaalit ovat jälleen jääneet sen verran taka-alalle, etten pysty varmuudella sanomaan, onko kyseessä ihmisääni vaiko erinäisin tehostein pahoinpidelty pihakoira. (Tähän väliin mielikuva kitarapiuhan päässä säröpedaalia saksanpaimenkoiraa kohti villisti linkoavasta muusikosta) Peruspilarit ovat kieltämättä perinpohjaisesti paikoillaan. Mutta peruspilarien olemassaolo ei vielä itsessään takaa mitään. Voidaan toki sanoa, että tällöin koossa on kappale. Muuttuakseen hyväksi tai paremmaksi kappaleelta kuitenkin vaaditaan sitä, että mukaan on saatu jokin sen muista vastaavanlaisista selkeästi erottava tekijä tai vähintään sitä, että tuttuja elementtejä käytetään jotenkin poikkeuksellisen hyvin. En voi sanoa, että tällä toteutuksella päästäisiin aivan siihen asti. Elementit ovat kyllä paikoillaan ja muutamia huippuhetkiäkin löytyy, mutta jokin oikealla hetkellä oikeaan saumaan osuva korostus tai yksityiskohta jää uupumaan. Olen aina pitänyt tämän projektisi musiikissa siitä, ettet varsinaisesti arastele erilaisten äänilähteiden käyttämistä. Kappaleissasi kuulee perinteisten kieli- ja lyömäsoitinten lisäksi myös synteettisempiä ääniä - lisäksi usein melko tyylikkään hillitysti käytettyinä. Tähän nojaten olisinkin toivonut, että aivan kappaleen loppumetreillä, kovimman kliimaksin aikaan, olisit nostanut sekaan korkean, lähes vihlovan nuotin tai pari. Vaikka sitten hiljaisella hieman uutta vivahdetta tuomaan. Jokin lisätehoa oikealla hetkellä luonut koukku olisi hyvinkin saattanut olla kaikki kaikessa ja nostaa tämän kappaleen "mukiinmenevän" tai "perustason" yläpuolelle. Jonkinlaista yritystä vastaavanlaiseen temppuun olin kuulevinani hieman vokaalien lähdettyä laskeutumaan huippukohdaltaan. Viimeinen voimannäyte jäi silti uupumaan, mikä on erittäin ikävää, sillä todella lähellä käytiin. Yritän kai sanoa, että myös tällä tavalla monotonisempi musiikki kaipaa mielestäni yleensä jonkinlaista pientä huippukohtaa kontrastia luomaan. Muuten kappaleen kaikki potentiaali jää lähes poikkeuksetta hyödyntämättä. Tällaisenaan suurinta roolia kappaleen vetovoiman osalta näytteli varsin selkeästi jo aiemmin mainitsemani kitaravalli. Hetkittäin se kuulostaa kieltämättä perin jylhältä, mutta parantamisen varaakin siitä löytyy. Koska tuo metallimusiikin ykkössoitin on jatkuvasti niin pinnassa, olisi siltä mielestäni voinut toivoa hieman enemmänkin. Tarkoitan nimenomaan kyseisen äänen luonnetta, joka jää tällä erää hieman yksiulotteiseksi. Vain aavistuksenkin vivahteikkaampi särösoundi olisi saattanut nostaa nämä yksinkertaiset riffit ja rytmit ikään kuin uudelle tasolle. Enkä todellakaan tarkoita mitään muhkeaa tai kliinistä äänimattoa. Pikemminkin sitä, että särö itsessään ei juurikaan elänyt. Hieman toisenlaisilla säädöillä tästäkin elementistä olisi saattanut saada merkittävästi erilaisia puolia irti. Mitä vokaaleihin tulee, eihän niiden selkeitä tarvitse olla. Vaikka vain kontrastiksi olisi kuitenkin saattanut toimia se, että johonkin väliin olisi esimerkiksi tyylilajille ominaiseen tapaan kuiskinut jotain tai rääkynyt hieman korkeammalta. Nyt suurin osa tuosta äänestä tapahtuu varsin huomaamattomana lisukkeena, mihin se kyllä sopii. Enemmänkin olisi vain voinut tehdä. Ennen kuin ajatukseni murenee täysin käsiin, kokoan tähän jonkinlaisen loppuyhteenvedon. Tämä on peruskelpo blahhmetelikappale, jota kuunteli mielellään, mutta joka olisi pienoisella lisätehostuksella, vivahde-eroilla ja jonkinlaisella i:n pisteellä saattanut hyvinkin tehdä melkoisen vaikutuksen ainakin minuun. Kuten jo aiemmin sanoinkin, lähellä käytiin. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Tämä kappale onnistui yllättämään minut vain sillä, että tasaiseen tahtiin hakkaavan trancebassorummunjytkeen sijaan rytmipuolella tarjoiltiinkin rikotumpaa mätkettä sekä tasatahdissa soidessaankin väljempää poljentoa. Muuten yllätykset jäivätkin lähes olemattomiksi. Täytyy siitä huolimatta sanoa, että intro onnistui herättämään minussa pienoisen toivonkipinän. Nimittäin kun vaikutelistalla mainittiin Tiesto sekä van Buuren ja tyylilajiksi oli määritelty trance, en varsinaisesti hihkunut riemusta kappaletta musiikkisoittimeen ladatessani. Kuitenkin, kappaleen aloittanut huilumainen syntetisaattorimatto toimi yksinään, eikä kosketinsoittimen tapailema riffikään ollut täysin onneton. Tuttujen ja turvallisten käytäntöjen pariin palattiin silti sen verran nopeasti, etten nähnyt toivon elättelemiselle enää mitään syytä. Ja oikeassahan minä olin, valitettavasti. Edellä mainittu kosketinriffi nimittäin soi jo kappaleen alkupuoliskon aikana sen verran ahkerasti, että jotain muutakin olisin sen rinnalle kaivannut. Jonkinlaista variaatiota, jotain enemmän. Yksinään se ei kappaleen sävelpuolta pystynyt mitenkään kannattelemaan, mutta jatkoipahan vain hamaan loppuun saakka sellaisenaan. Lisäksi mukaan lyötiin jo hyvissä ajoin täysin elottomaksi särötetty kitarasample sekä melko heikosti kappaleen yleiseen sointiin istuva kliininen bassosoundi. Kun yritys tuoda mukaan jotain tavanomaisesta poikkeavaa kontrastia jäi juuri tuohon hengettömään surisevaan kitaraan, pysyi kappaleen äänimaisema alusta loppuun todella tylsistyttävänä, latteana. Lialle tai edes pienille epäpuhtauksille ei vain löytynyt sijaa. Monet näistä asioista voisi yksittäisinä esiintyminä antaa anteeksi helpostikin, mutta kun kaikki ovat osuneet samaan kappaleeseen, ei hurraamiseen jää paljoakaan aihetta. Toisenlaisella järjestelyllä tästä olisi voinut saada aikaiseksi vaikka mitä - jopa mielenkiintoisen kappaleen. Tällaisenaan rahkeet eivät yksinkertaisesti riitä. Kontrastin ja elementtien kehittelyn arvoa ei mielestäni tulisi sivuuttaa olankohtautuksella tällaisessa popimmin tuotetussa tanssimusiikissakaan. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
|
|
Kuulostaa hieman siltä, kuin joku olisi hylännyt nämä tehtaat jo aikaa sitten. Kuulostaa myös hieman enemmän siltä, kuin joku toinen olisi elämänsä aikana kuullut Mark Morganin musiikkia useamminkin. Vaan mikäs siinä, Mark on kova jätkä. Kumeat rummut hakkaavat tasaiseen tahtiin ja jossain kauempana yksinäinen syntetisaattori soittaa yksinäistä nuottia. Perusambientin peruspilarit ovat kieltämättä kasassa. Kappale tavallaan paljastaa todellisen luontonsa vasta hieman kolmen ja puolen minuutin pintaan, kun muutaman nuotin melodisempi osuus ottaa estradin haltuunsa. Jotenkin jää tunne siitä, että tämän olisi halunnut kuulla etenevän vielä pidemmälle ja ylipäätään jatkuvan vielä tovin verran. Tämä on kuin kesken jäänyt ajatus tyhjällä tehdasalueella. Pienoinen oivallus josta ei lopulta seurannut mitään sen suurempaa. Vaan yhden lyhykäisen hetken ajan noiden hylättyjen tehtaiden merkitys maailmantilalle tuntui kovin selvältä. Vaikka tietynlainen elottomuus tässä korostuukin, olisi soitanto voinut olla hieman vivahteikkaampaa. Esimerkiksi rummuniskut olisivat voineet olla hieman toisistaan poikkeavia ja tuo yhden nuotin syntetisaattorilinja olisi voinut värähdellä hieman eri väreissä. Tämänhän olisi toteuttanut näppärästi vaikkapa jollain hienoisesti liikahtelemaan ohjelmoidulla säröllä, filtterillä tai miksei jollain muullakin tehosteella. Jos käytössä puolestaan on ollut jonkinlainen äänilähde, kuten virtuaalistudioteknologiasyntetisaattori, jonka signaalia pystyy muokkaamaan vaivattomasti, en näe laiskuuden lisäksi muuta syytä soittimien liikkeettömyydelle. Kuten jo aiemmin mainitsinkin, kappaleen olisi suonut jatkuvan eteenpäin. Melodia olisi voinut esimerkiksi kasvaa hieman jonkin tunkkaisen kellopelin säestämänä ja jonkin ajan päästä vaieta. Mukaan olisi voinut nousta jonkinlainen parista soittimesta koostuva kaikuva tehdashallimainen kulmikas rytmikuvio. Ehkä toisenlainenkin syntetisaattorimatto. Kumea patarumpu olisi voinut soittaa parin kepeämmän iskun fillejä vaikkapa muutaman minuutin välein. Kappale olisi voinut kytkeä raskaamman vaihteen silmään ja alkaa huutaa voimiensa takaa. Vaihtoehtojahan on niin monta kuin on säveltäjiäkin, mutta jonkinlaista eteenpäin kehittymistä olisin kuullut erittäin mielelläni. Ehkä ennen kaikkea siksi, että pidän kuulemastani. Suosittelen lämpimästi seuraavaa kappaletta tehdessäsi yrittämään jonkinlaista kehitystä, jonkinlaista progressiota, sillä olet mielestäni oikein hyvillä jäljillä, vaikkei tämä kappale varsinaisesti mikään persoonallisuuden riemuvoitto olekaan. Äläkä unohda niitä vivahteita! Vivahteita ja eloa täytyy löytyä näennäisen staattisesta ambientistakin! | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Sellainen kappale. Tietokonerumpali paukuttaa menemään ja yhtye takoo perässä. Tällaisia on tullut kuultua vuosien varrella aika monia, eikä tälläkään kertaa pyritä tekemään mitään järin poikkeuksellista tai tuorettakaan. Vaan perusasioiden äärellähän sitä joka tapauksessa liikutaan, kun rässiä soitetaan. Ja mitä perusasioihin tulee, niin no, ainakin osa niistä on ihan mallillaan. Riffipuoli saattaisi olla hetkittäin melko menevääkin, mutta soittimille kappaletta varten valittu äänipuoli on on yksinkertaisesti väriltään täysin elotonta, vivahteetonta, mikä vesittää kaiken soiton itsensä luoman energian valitettavan tehokkaasti. Tuollainen tavanomainen suhinakitarasärö ei vain tällä kertaa tunnu palvelevan kappaletta millään tasolla. Mikäli kitarat kuulostivat elottomilta, niin eipä voi rumpujakaan siitä kuin moittia. Yksi sample per lyömäsoitin ei yksinkertaisesti riitä tällaisessa riehakkaaseen soitantoon nojaavassa musiikissa. Vähäinen samplemäärä ei tosin ollut rumpujen suurin ongelma, sillä metronomin lailla tikittävä eloton konemainen nakutustahti on selkeästi ongelmista suurempi. Onhan jonkinlaisen tasaisen rytmin ylläpitäminen toki tärkeää, mutta tuo nyt vain kuulostaa täysin siltä, mitä se loppujen lopuksi onkin: joukko koneen millisekunnin tarkuudella soittamia lyömäsoitinsampleja. Tylsää. Vokaalipuolella laulettiin jotain jostain. Jonkin ei saa antaa jäytää. En suoraan sanottuna jaksanut kiinnittää erityisemmin huomiota siihen, mistä tuo varsin kireän kuuloinen herra lauloi. Ulosanti oli kuitenkin jokseenkin kiinnostavan kuuloista. Välillä laulaja tuntui menevän sekaisin sanoissa, välillä siltä, kuin häneltä olisi loppunut happi. Meininkiä piisasi. Enpä tiedä. Paljon olisi parantamisen varaa, mutta hetkittäin tämä vääntää ihan siedettävästi. Oikea rumpali ja paremmat kielisoitinsoundit voisivat olla ensimmäiset kohentamista kaipaavat yksittäiset seikat. Sen jälkeen saattaisin olla kiinnostunut kuulemaan uutta materiaalia. Tai vaikka vanhaa uudelleen soitettunakin. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Näppäimistö, viulu ja -- nokkahuiluko se siellä ulisee? Ei aivan kaikkein perinteikkäin soitinyhdistelmä millekään musiikin tyylisuunnalle, vaan yhdistelmäpä toimii. Jälleen kerran on saatu melko paljon aikaan hyvinkin vähäisillä elementeillä. Näiden elementtien hiljainen ja pieni ulosanti yhdistettynä suhteellisen hitaaseen tempoon luo kappaleelle erittäin rauhallisen tunnelman, jota kuitenkin varjostaa jatkuva kireys - eräänlainen kaikkea painostava tila, jota on melko vaikea määritellä sen tarkemmin. Parhaimmillaan kappale on kuitenkin niin tunnelmansa kuin yleisen toimivuutensakin puolesta silloin, kun viulun näppäily soi kaikessa rauhassa vain kaikurapinan ja näppäimistön näpyttelyn säestäessä sitä. Ahdistavaa tai ei, pidän kuulemastani. Jos kappale olisi instrumentaalisovitus, joka koostuisi vain näistä tekijöistä, olisi tämä mitä mainiointa soitettavaa yön pikkutunneilla. Erittäin tunnelmallinen, ahdistunut ja kaikessa vähäisyydessään kiehtova. Vaan kun asian laita ei valitettavasti ole näin. Olen kuunnellut tätä kappaletta kuluneen viikon aikana silloin tällöin hieman suuremmissa ja välillä hieman pienemmissä erissä ja täytyy sanoa, että nuo puheosuudet yksinkertaisesti pilaavat suuren osan kappaleesta, etenkin sen herkästä tunnelmasta. Mikä niissä sitten on niin pahasti pielessä? Yrittäessäni eritellä vastausta tuohon kysymykseen, päädyin lopulta siihen, että käytetty lausuntatyyli ei yksinkertaisesti tee kappaleelle läheskään tarpeeksi oikeutta. Kappale saattaisi hyvinkin selvitä jopa käytetystä tekstistä, joka tietynlaisesta korniudestaan huolimatta onnistuu sanomaan jotain pientä öisistä, epätoivoisista hetkistä. Myös englannin hivenen ontuvan ääntämisen antaisin vaivatta anteeksi, sillä itsessään se ei ole mitenkään maailman merkittävimpiä syntejä. Vaan kun lausunta on näin pakotetun oloista, tekstin laadulla tai muillakaan muuttujilla ei ole paljoakaan väliä. Tuntuu kuin lausuja ei itsekään uskoisi sanomaansa, mikä korostuu mielestäni huomionarvoisesti etenkin kohdissa "Can't believe I'm standing here" ja "You just told me to get over you". Ensimmäisessä kuulostaa pahasti siltä, kuin lausuja jauhaisi purukumia. Jälkimmäisessä puolestaan siltä, että tekstiä luetaan ääneen muistiinpanoista. Nämä seikat eivät ole hyvästä, sillä ne vähentävät kappaleen kuuntelemisen kokemuksesta palasen kerronnan uskottavuuden kustannuksella. Ja kun kerronnan uskottavuus kärsii, ei luetulla tekstillä ole enää juurikaan väliä. Tässä yhteydessä kirjoituksen jo valmiiksi tematiikaltaan kliseinen ja sitä kautta hieman luotaantyöntävä ilmaisu ei auta lainkaan, koska todella vaikuttavallakin tekstillä olisi näin lausuttuna vaikeuksia pysyä kasassa. Vaan lausuntaa voi kehittää. Jos kyse todellakin oli tekstistä luetusta lausunnasta, olisi ensimmäinen askel parempiin kappaleisiin luonnollisesti omien kappaleidensa opetteleminen ulkoa. Eikä kaikkea tietenkään ole pakko saada välittömästi purkkiin. Koska käytössäsi on sentään jonkinlainen mikrofoni, ei studioajasta maksamisen tai minkään muunkaan tällaisen ulkoisen seikan pitäisi pahemmin vaikuttaa kappaleen työstämiseen käyttämääsi aikaan. Ensimmäisen nauhoittelupäivän aikana ei tullutkaan tyydyttävää tulosta? Ei se mitään; sitten vain nauhoittaa uudelleen jonain toisena päivänä. Luonnollisestihan kaikki riippuu viime kädessä siitä, kuinka paljon vaivaa on valmis näkemään kappaleidensa eteen, koska harrastelijamuusikoitahan tässä lopulta ollaan, mutta uskoisin ettei näistä neuvoista ole ainakaan suurta haittaa kehittymisen kannalta. Näin lopuksi haluan vielä painottaa, että tunnelmaa tässä kappaleessa kaikesta huolimatta piisaa. Se vain pääsisi aivan varmasti nousemaan paremmin esiin, jos myös kappaleen sanoituksen lausuntaan liittyvät tekijät olisivat paremmalla mallilla. Ja jos jotain, oli tässä kappaleessa myös erittäin huomattavia määriä pureskeltavaa. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Ylpeän toisluokkainen jämäkansalainen ilmoittautuu! Taas on niin tarttuva pääriffi, että neulaset karisee ja oksakki pois! Vaan vaan, mitäs ihmettä? Tämäkö sitten loppuikin jo?! Ei tällainen peli kuulkaas vetele alkuunkaan. Tämän esityksen perusteella olen entistä vakuuttuneempi tuossa äskeisessä Syyllisen kommentissa ounastelemastani mahdollisuudesta: teidän pitää ruveta vääntämään progempaa musiikkia. Joo kuulkaas, aloitatte vähän tunnelmoinnilla. Hiukan rumpua sinne tai tänne, PYSÄHDYS! IHAN SIKANA ROKKIA! Sit saa laulaa. Sit voi taas rokata kun on laulanut hetken aikaa. Sit pitää pitää väliosio ja sit lauletaan taas. Ja kappaleen voi lopettaa kakofoniasinfoniaan. Olen kyllä todella vieraalla maaperällä. Tuntuu tavallaan, että tuo mainio riffittely ansaitsisi ympärilleen monimutkaisemman ja kutkuttavamman kasvuympäristön, jossa se nousisi selkeämmin esiin. Nyt poljetaan aika pitkälti parin eri kappaleenosan välillä, eikä varsinaista kontrastia pääse juurikaan syntymään, minkä tähden kappale ei lopulta iske edes loistavasta pääriffistään huolimatta täydellä teholla. Se on oikeasti todella sääli, sillä tuo muutaman soinnun juntta on niin pirullisen tehokas, että välillä ihan hengästyttää. Rumpuihin kiinnitti muuten huomiota. Hyvää työtä siellä takana! Ei mutta niin, progeva kehiin! Ai joo ja antakaa Nikolle särö ja lisää desibelejä. Se on moro! | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Nytpä repäisen ja kommentoin kappaletta ensimmäistä kertaa vuosikausiin! Ties vaikka vanhat pahat tavat heräilisivät horroksestaan! Huutomerkkikiintiö alkaa muuten olla tämän kommentin osalta täynnä! Lopetan! (Narraan ehkä) Ai että kun kuulostaa raikkaalta! Tändädädädä tändädädädä tändädädä dädädädädädä! Michka kuulostaa eka ihan vain puhtaan hurjalta ja hetken päästä aivan ammattilaulajalta. Muistelisin että joskus aiemmin laulupuoli on tuottanut minulle pienoisia suhtautumisongelmia, mutta nyt niistä ei ole jäljellä vihiäkään. Sanat sen sijaan olivat omaan makuuni ehkä hieman turhan — miten sen nyt sanoisi — arkiset ehkäpä? Tai siis, ei tämä nyt ihan Kotiteollisuuden Ikean kalusteiden ja Apulannan asuntolainojen tasolle tipahda, mutta kyllä saman asian voisi mielestäni ilmaista laulamalla kappaleen dramaattisimmassa kohdassa jostain muusta kuin telkkarin avaamisesta. Aika kursailemattomaan rokkiin tässä ollaan kaiketi pyritty, mutta kun katselee tuota vaikutelistaa, jossa hypähtelevät niin Led Zeppelinit kuin Sabbathitkin, tulee mieleen sellainen villi ajatus, että teidän musiikkinne saattaisi saada huomattavasti lisäpontta hieman polveilevammista kappalerakenteista. Hypähdelkää, vaihtakaa suuntaa, paahtakaa välillä vaikkapa klassisesti tuhatta ja sataa. En tosin ole aivan omimmalla maaperälläni tätä kuunnellessani, joten vaikea lopulta sanoa mitään. On vain sellainen viba. Toki uutisiin ja säähän sopii hieman maanläheisempi sovituskin. Ja sitten se kaikken oleellisin kritiikin kohde: lisää bassoa! Ihan totta! Tuollainen riffi kuin tuossa tuo ja basso taitaa olla lähes puhdas! Tuhnusäröä ja +8dB! EI, +10db! GAAAAH! Rankkaa pitää olla! Hmm, tämähän oli aika hauskaa. Voisi kirjoittaa joskus toisenkin. Huvittavaa, että oli aikanaan mukana ehdottamassa tänne kouluarvosana-asteikkoa ja nyt kaipaisi numeroita yhdestä viiteen. Vaikeaa on. Olisiko ihan kauhean väärin, jos tyydyn vain yksinkertaisesti sanomaan, että olette kehittyneet aika paljon siitä, kun edellisen kerran teitä kuuntelin, mutta kaipaisitte silti mielestäni lisäpotkua, enkä anna minkäänlaista arvosanaa? | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Tiedätkö, olisi paljon helpompaa sanoa jotain kappaleesta, jos siinä olisi selkeästi jotain pielessä. Tai niin olen kauan ajatellut. Myös saamiesi kommenttien määrä tuntuisi tukevan tätä teoriaa. No, ehkäpä muutkin uskaltautuvat perässä kastelemaan varpaitaan, jos teen ensiksi pienen reiän jäähän. Tekemiesi kappaleiden kommentointi tuntuu nykyään menevän kohdallani lähes poikkeuksetta täysin haasteettomaksi selkääntaputteluksi; teet mitä teet nykyään jo sen verran ammattimaisesti, ettei minulla yksinkertaisesti ole mitään selkeää parannusehdotusta annettavaksi. Tietysti voisin kertoa, mitä itse olisin halunnut kuulla — tai mitä olisin tehnyt toisin, jos osaisin tehdä puoliksikaan tämän tasoista soundia — mutta silloin kyse olisi enemmänkin siitä, mitä minä haluaisin kuulla, eikä siitä mitä sinä haluat tehdä. Enkä lopulta tiedä, onko sellaisessa yhtään mitään järkeä. Olisi kuitenkin mukavaa, etteivät tällaiset laatukappaleet joutuisi jäämään täysin ilman kommentteja, joten yritän nyt löytää jonkinlaisen ratkaisun ongelmatilanteeseen. Olin jo aloittamassa sillä, että kappale on mielestäni liian lyhyt ja polveilee liian vähän, mutta tajusin samassa lähtökohtaisen virheeni. Tätä kappaletta ei ole tehty olemaan mitään massiivista, villin progressiivista tai juhlallista. Tämä on kuin nopea pyrähdys kolkkoon ja väsyneen turtaan arkeen, jossa televisiouutisten ilmeettömät kasvot puhuvat tyyneen sävyyn sisällissodista mainoskatkojen välissä. Tämä on kerrostalon ruosteinen putkisto hammaspesuvedessä. Tämä on tuulettamaton, tunkkainen eteinen raskaan työpäivän jälkeen. Kierrätyskelvoton muovipussi täynnä pahvin makuista valmisruokaa. Ei helpotusta, ei lämmön hehkua tai viileää tuulenvirettä. Ja kuten tällaiset asiat, myös tämä kappale loppuu lähes yhtä huomaamattomasti kuin se alkoikin. Ja silti sen aikana jokin on kääntynyt täysin päälaelleen. Tämä on painostavaa musiikkia. Jos en olisi niin hiton hyvällä tuulella, tässähän saattaisi vaikka vajota päänsä sisään. Sekavaa, tunkkaista, kuivaa, kivuliasta. Huhhuh. Ei minulla ole tästä mitään pahaa sanottavaa, sillä onhan tämä aivan mainio kappale, mutta en minä tätä varmaan enää kauhean montaa kertaa tule aktiivisesti kuuntelemaan. Ehkä joskus laitan muiden Kolinoiden kanssa soimaan, mutta tuskin rupean tätä erikseen kovalevyni kätköistä kaivamaan. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Vielä noin reipas vuosi sitten ainoat sietämäni talolajikkeet olivat syvätalo ja happotalo. Vaan kuten niin monesti ajan myötä käy, myös musiikkimakuni meni jollain tapaa väljentymään, se kelvoton. Osasyyllisenä mainittakoon Ville-sedän itsensä suosittelema Mantronik vs. EPMD -yhteisteos Strictly Business. Mehukkaasti rouskuvat soundit, juuri sopivalla taajuudella tuuttaava takapotkubasso ja mukavasti rullaava räppi veivät pienen totuttelun jälkeen sydämein. Antikliimaksi iski tällä kertaa artistitietämyksen puutteen muodossa. Paria kolmea kappaletta luukuttelen edelleen innokkaasti. Tietynlainen odotus tätä kappaletta kohtaan syntyi kutakuinkin samalla hetkellä, kun Villen Nietos-sovitus lähti ensimmäistä kertaa soimaan täydellä voimalla. Siinä on paljon sitä paljon puhuttua jotain, mikä saattaa ehkä olla minun osaltani tämän kappaleen suurin ongelma; odotukset ennättivät nousta melko korkealle. Intro on omaan korvaani aivan täydellinen, mutta itse kappale junnaa lopulta hieman turhan yksipuolisesti, eikä oikein jaksa lunastaa alun lupailuja. Olisin kaivannut hieman enemmän äkillisiä suunnanvaihtoja ja erinäisiä rytmivariaatioita. Tämänhenkisissä kappaleissa tulen lisäksi usein kaivanneeksi jotain oikein hartiavoimin groovaavaa koukuttelua, eikä pelkkä yleisgroove vielä itsessään riitä, vaikka se tässäkin kappaleessa periaatteessa oikein hyvin toimii. Äänitekninen puoli on herralla edelleen hallussa, eikä siitä pääse mihinkään. Myös tyylitaju tuntuu edelleen toimivan, vaikka jousiosastoon tottuminen tuleekin viemään vielä jonkin verran aikaa. Bassorumpu, basso ja sekalaiset helistimet pelaavat kuitenkin perinpohjaisesti yhteen, mikä lienee tällä kertaa se pääasia. Mitään erityisen rentoa tunnelmaakaan tässä ei taideta yrittää tavoitella. Pikkiriikkisestä 303:n kaltaisesta sahanitinästä irtoaa huomattavia määriä lisäpisteitä. Se vain soi niin herkullisesti tuolla muun äänen seassa. Olen itse asiassa hyvin pitkälti samoilla linjoilla Jepun kanssa. Kelpo kappale jonka tulen luultavasti kuuntelemaan lähiaikoina useampaankin kertaan, mutta joka tuskin tulee soimaan päässäni tuntitolkulla. Odottelen kuitenkin seuraavaakin kappalettasi innolla. Lupaavalta vaikuttaa. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Samoan keltaisessa avoautossa öisen Kalifornian tyhjillä teillä. Palmupuiden reunustamalla hiekkarannalla kävelee vielä ihmisiä, ja supersahani laulaa pilvettömällä tähtitaivaalla täytenä loistavalle kuulle. Olen John Travolta Pulp Fictionissa, olen täydellinen karkea sankarihahmo. Pelastan maailman - ja jatkan matkaa. Ehdottomasti tuoreinta Mikseri-kiksua tämän vuoden puolella. Stoccon kanssa täytyy olla samaa mieltä tuosta huudahduksesta: se toimii todella hyvin perinteisenä techno-koukkuna. Riffit ovat luonnollisesti melko peruskauraa, mutta melodia juustokuorrutuksineen todella onnistuu tuomaan häivähdyksen idealistiselta aurinkorannalta, tuulahduksen Tyyneltä valtamereltä. Hyväilee hiuksiani, kantaa minut parempaan paikkaan. Jykevä bassorumpu lyö tahtia matkalleni, antaa voimaa jatkaa eteenpäin. Todellakin, tuotantopuoli on rautaisesti hallinnassa, etenkin äänitekniikan hallinnan osalta! Kyllä tämän muutamaan kertaan tällaisissa endorfiinihuuruissa ihan mielellään kuuntelee, mutta kohta minun lienee aika palata takaisin kevyen technon pariin. Kyllä tämä omalla linjallaan toimii, ja se lienee aivan tarpeeksi. Trance-musiikkiin ei muutenkaan tunnu olevan mitään erityisiä uudistuksia tulossa, joten valittaminen tuntuu järjettömältä. C-4-linja sen sijaan jatkuu vakaana. Olet jälleen tehnyt varsin vauhdikkaan rallin. Minä kiidän auringonnousuun. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Tämä oli sinänsä hilpeä ja Mikserin yleisen äänimateriaalitarjonnan seassa varsin omaperäinenkin ilmestys. En ole kovinkaan aktiivisesti vastaavanlaisia kuunnellut, mutta muistan kyllä tältä istumalta useammankin perheen kanssa tehdyn automatkan, joilla aikaa on yritetty kuluttaa juuri radiokuunnelmien parissa. Lisäksi erinäiset äänikirjakasetit tulivat minulle lapsena kovin tutuiksi. Tämä kappale poikkeaa luonnollisesti kaikesta aikaisemmin kuulemastani monellakin tapaa. Ensimmäisenä täytyy sanoa pari sanaa kertojasta, joka antaa tarinalle oman kieroutuneen sävynsä, ja toimii samalla koko teoksen selkeänä tukirankana. Ainakin tiettyyn pisteeseen asti varsin tavanomainen tarina kulkee eteenpäin voimakkaan tekopirteyden ja syvän inhon täyttämän äänen kantamana. Tuo ääni on samanaikaisesti sekä innostunut että äärimmäisen kyllästynyt, hieman turhautunutkin. Sitä kuunnellessa ei mieleen tule tavallisen rauhallinen vanha miesääni, vaan jokin limainen, neuroottinen kolmikymppinen hyypiö, joka lukee pikkutuhmia satuja hellästi syleilemilleen lapsokaisille. Tämän kertojan ääni herättää jo itsessään todella sekavia tuntemuksia, eikä tarinaa voi tästä johtuen ottaa missään määrin vakavasti. Sitä tässä on tuskin haettukaan. Ja vaikka tällä tuskin on mitään tekemistä tarinan itsensä kanssa, enkä usko että tämän äänen lukemana voisi ottaa yhtikäs mitään vakavasti. Asiaa ei auta myöskään se, että kertoja ei itsekään tunnu suhtautuvan lukemaansa tarinaan asiaankuuluvalla arvokkuudella. Tähän vaikuttanee myös tarinan epästandardin eroottiset lisäykset, joiden takia tämä tuskin puhtaasta lastentarinasta missään menisi. En tosin usko, että se on päällimmäisenä tarkoituksena ollutkaan, sillä mikään ei ainakaan viittaa siihen. Taustat ovat asiaankuuluvasti raivostuttavan tyhjänpäiväistä surinaa, mistä täydet pisteet kotiin. Myös käytetyt artisti- ja kappalenimet olivat tarpeeksi provosoivan huonoja. Mukana tuntuu muutenkin olevan aimo annos silmäkulman pilkettä. Ehkä jopa suoraakin irvailua perinteistä kuunnelmaa kohtaan. Pariin otteeseen taisin tälle hymähtääkin, sen verran lystiä oli. Olen kuitenkin ollut lähiaikoina sen verran apaattisella tuulella, ettei näiden reilun viiden minuutin aikana viljelty huumori oikein jaksanut innostaa, vaikka sitä periaatteessa ymmärsinkin. Tunnelma oli jatkuvasti niin ristiriitainen, että mihinkään suhtautuminen millään tavalla oli äärimmäisen vaikeaa, mikä ei toisaalta tee erityisen merkittävää muutosta perusolotilaani. Haluaisin kuitenkin nostaa hattua; sen verran voimakkaan hämmennystilan tämä kuitenkin sai aikaan. Niin, tuleehan tällaisessa lastentarinassa toki opetuskin olla! Tällä kertaa vain käytettiin hieman turhan suurta rautalanka-annosta, mikä taisi toisaalta olla yksi kappaleen pääteemoista. Mitään tämän kehittävämpää en osaa sanoa, koska minulla ei puuttuvasta kappalekuvauksesta johtuen ollut minkäänlaista käsitystä pyrkimyksistäsi tämän kuunnelman suhteen. Tämä toisaalta edesauttaa yleisen hämmennystilan syntymistä, mikä alkaa tässä vaiheessa kommentin kirjoittamista tuntua selkeimmältä pääpyrkimykseltäsi. Jos näin todella on, olet onnistunut hyvin. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Mitähän tämä on, hieman yli vuoden vanha kappale, eikö vain? Menihän tässä tietysti hieman enemmänkin aikaa, mutta tänä yönä tämä kappale viimein avautui kunnolla. Ei sellaisella "ymmärrän mistä tässä on kyse ja muistan rakenteen ulkoa" -tavalla. Pääsin vain todella sisään tuohon aivan ihastuttavaan ääniseokseen. Tämä nyt vain on taas näitä öitä, kun ei valvomiseltaan saa nukutuksi. Vihaan sitä tilaa, kun vain pyörii tuntikausia sängyssä eikä saa unta. Mikseriinhän sitä sitten tulee, kai kuvittelee saavansa foorumin epämääräisistä keskusteluista jotain henkevää irti, ja lopulta turhautuu väistämättömästi. "Katsoisikos sitä elokuvan? Niin, senpä voisi muuten tehdä. On vähän sellainen olo, että leffa voisi maistua. Mitähän sitä katsoisi?" IMDB auki ihan vain hetkeksi. Kaksi ja puoli tuntia myöhemmin tajuaa, ettei oikein saanut mitään järkevää aikaiseksi, mutta tietääpähän taas hieman enemmän täysin hyödyttömiä asioita erinäisistä täysin hyödyttömistä elokuvista. "Ei tässä varmaan enää ennätä mitään katsella. Onpahan ankeaa." Musiikkisoitin auki ja satunnainen kappale suosikkilistalta soimaan. Sieltähän tulee tietysti Lobotomian ja SesseS:n Kesäyön unelma, joka innoittaa pitkästä aikaa soittamaan teikäläisen wanhan kunnon No life after midnightin. Ja sen jälkeen tämä. Ai että, tämä. Olenhan minä tämän kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja kuullut, mutta jotenkin tämän kuulee tällä kertaa aivan eri tavalla. Kuulokkeista vuotaa täydellistä ääntä, eikä yö enää olekaan ollenkaan niin ankea. En oikein kiinnitä huomiota mihinkään, ja kuulen silti aivan kaiken. Ja kaikki tuntuu olevan aivan oikeilla kohdilla. Mieleen valuu rivejä ja mielikuvia Lobotomian laulusta, sekavaa parveketupakointia kesäyönä. Hiljalleen ajatus harhailee johonkin Rainbow Six 3:n öiseen lentokenttätehtävään sen jälkeen, kun terroristit ovat jo lähteneet, ja työntekijätkin ovat jo päässeet kotiin. Ja tuo aivan uskomaton padi vierittää päälle sen ensimmäisen Ghost in the Shellin kuuluisan kollaasikohtauksen. Ja sitten se iskeekin. Kyllä tiedät, se "maailman paras biisi" -olo. Tuijottaa ikkunasta oransseja katuvaloja, ja fiilistelee jotain saakelin taidehuminaa. Ihmettelee kuolleen naapurin savupiipusta nousevaa savua, toivoo näkevänsä hieman enemmän kaupungille. Ja yksinkertaisesti pitää siitä saakelin taidehuminasta aivan järjettömissä määrin. Olin kai aiemmin kiinnittänyt huomiota aivan vääriin asioihin tätä kuunnellessani. Taidan vain olla niin väsynyt, että huomio kiinnittyi tuon hieman harhaanjohtavankin alun sijaan selkeämmin kappaleen keskiosaan, josta löytyy yksiä parhaimmista sävellystöistäsi ikinä. Ihan totta, tuo tunnelma on aivan uskomattoman intensiivistä. Haluaisin ohjata tähän mielikuvieni pohjalta musiikkivideon, jos se vain olisi vähän vaivattomampaa kuin kuvaustyö todellisuudessa. Voisin ryhtyä syyttämään sinua totaalisesta arvostelukyvyn pettämisestä, koska menet lopettamaan tällaisen mestariteoksen tuollaisella täysin asiaankuulumattomalla tavalla. Olisit vaikka antanut lopun kaikua hieman. En taida kuitenkaan mennä tämän pidemmälle. Olet luonut jotain todella hienoa. Ja vaikka sen todelliseen arvostamiseen menikin melko pitkä aika, ei se tee työstäsi mitenkään vähemmän arvokasta. Kubrickin 2001:stäkään ei kuulemma aluksi erityisemmin iloittu, näin paremman esimerkin puutteessa yhteennivoen. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Minulta meni minuutti ja neljäkymmentä sekuntia aikaa tajuta, että on kyseessä kokonainen kappale, eikä tämä sekavahko äänimaisema olekaan pelkkä alkusoitto jollekin hiotummalle. Sitä ennen odotin suotimien vääntyvän pois päältä, jotta taustalla soinut synthpop-ilottelu olisi päässyt todenteolla vauhtiin. Eikä mitä, odottelu osoittautui täysin turhaksi, ja todellisuus iski päin näköä: tämä on nyt kokonaisuudessaan tässä! Ja kappalehan tietenkin loppui, kun yritin vielä toipua tämän tosiasian musertavuudesta. Toisella kuuntelukerralla (kyllä, laitoin kappaleen kaikesta huolimatta toiseen kertaan soimaan) huomasin, että vasemmalle kanavalle oli ujutettu jonkinlaista kevyttä ambienssia, mikä oli oikein mieltälämmittävä havainto. Toisin sanottuna tämä ei ollut aivan hukkaanheitettyä aikaa, mutta läheltä kuitenkin liippasi. Ja jos tuo lopun sananvaihto oli tosiaan tapa, jolla yhtyeen nimi muodostui, täytyy todeta asenteen olleen kohdallaan. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
26.10. tulisi julistaa viralliseksi musiikin ystävien suruliputuspäiväksi. Jaarli on niin huono, että se huonoinkin Mikseri-hoppari itkee verta. Vain tyhmät masokistit kuuntelevat tämän loppuun ja painavat uudelleen playta — viilteleminenkin on älykkäämpää. Pullistuma on parasta Jaarlia. Näiden toteamusten jälkeen on aika siirtyä itse kommenttiini. Olettehan kuitenkin ansainneet edes jonkinlaista palautetta tästä teoksestanne. Kuuntelin tämän ensimmäistä kertaa tuona pahaenteisenä julkaisupäivänään. Olin ihkaensimmäinen kuuntelija, mistä olin hurjan ylpeä. Minulla oli ihan hauskaa. Junnaava äänikollaasihan oli kuitenkin ihan vekkulia kuunneltavaa jo muutenkin ylienergiseen iltapäivään. Minulla oli jopa niin hauskaa, että kuuntelin kappaleen vielä pariin kertaan uudelleenkin. Eräänlaista hauskaa masokismiahan tämä kai on. Tuossa vajaa puolisen tuntia sitten palasin hetken mielijohteesta artistisivullenne ja kuuntelin kappaleen uudelleen. Olin jo ennättänyt unohtaa, miltä Pullistumanne kuulosti. Olin jo unohtanut tuon eroottisen sävyn, joka tuossa huojuvassa vonkunaäänessä on. Mieleen tulee etäisesti Aphex Twinin kappale Windowlicker. Yhdessä tuon särkevän bassorätinän kanssa tuo kieroutunut muorunta muodostaa suhteellisen ainutlaatuisen äänimaiseman, jollaista en toivoisi muualla kuulevani. Täällä nämä musiikkiteokset ovat kuitenkin suhteellisen hallitusti esillä. Ainakaan ei tarvitse kauppakeskuksessa kävellessään hiljaa mielessään kirota, kuinka ne paskiaiset kehtaavat TAAS KERRAN soittaa Jaarlia kaikissa mahdollisissa kaiuttimissa. Se se vasta lystiä olisikin: Pullistuma Itäkeskuksen keskusradiossa ihmisiä ilahduttamassa. Mahtaisi työntekijöitä hiukan vituttaa. Tekniseltä puolelta tätä tuskin kannattaa tarkastella. Epämääräisestä miksauksesta kuulee, ettei tässä olla haettu mitään kaupallista lähestymistapaa. Bassot särkevät ja kaikki on tuhnuista. Toisaalta en uskoisi tämän olevan yhtä jaarlimainen ilman tätäkään aspektia; yleisön miellyttäminen pääajatuksena hiotut äänet eivät varmaankaan loisi aivan samanlaista vaikutelmaa. Tästä tulee todella mieleen seksuaalinen häiriintyneisyys, joka yltää kappaleesta syntyviin mielikuviin asti. Ei niistä sen enempää, jokainen varmasti saa kappaleesta kuullessaan aihepiiristä osansa. Teosta tarkastellessani herää yleiseltä tasolta mieleen lähinnä pari asiaa: miksi joku julkaisee jotain tällaista, ja miten jollain on pokkaa julkaista jotain tällaista? Ehkä tätä ei ole tehty aivan erityisen vakavissaan, ja ehkä tätä ei ole myöskään julkaistu mitenkään erityisen vakavissaan. Onko tämä kommentti musiikkia kohtaan? Onko musiikki tekijöidensä mielestä monotonistunut liiaksi? Kuulostaako kaikki musiikki tekijöiden mielestä liian samanlaiselta? Ehkäpä kyse onkin pelkästä nykymusiikista? Olisiko mahdollista, että tekijät kokevat tekevänsä vastaiskua nykymusiikille, jota tämä teos muistuttaa vain etäisesti. Ehkä vien tämän ajatusketjun hieman liian pitkälle. Kyse taitaa kuitenkin loppujen lopuksi olla vain hieman vähemmän vakavasta tekotaiteen yleisestä paheksumisesta pilke silmäkulmassa. Sellaisenaan ihan viihdyttävää, jos sellaista sanaa nyt on asiallista käyttää. En oikeasti osaa arvioida, olenko henkisesti tarpeeksi vakaassa tilassa käyttämään tästä kappaleesta adjektiivia viihdyttävä. Kappale loppui nyt neljännen kerran tätä kommenttia kirjoittaessani. Se tarkoittaa, että olen kuunnellut kappalettanne pelkästään tänä aamuyönä melkein tunnin ajan. Pelkkä ajatuskin puistattaa. Enää en tätä tule ainakaan tämän aamun aikana kuuntelemaan. Kolmannen kerran puolivälissä alkoi raastava päänsärky, joka kuitenkin hälveni neljännen toistokerran loppua kohden. Elimistöni yritti luultavasti viestittää tietoisuudelleni jotain siitä, että tämä ei aivan tervettä ajanvietettä ole. Suosittelen kaikkia kappaleelta toistaiseksi välttyneitä harkitsemaan ainakin pariin otteeseen, olisiko neljälletoista minuutille mahdollisesti olemassa jotain hohdokkaampaa käyttöä kuin monotonisen loopin ja yhden heikon fillin kuunteleminen. Tätä ei voi "popittaa", tämä ei ole menevää, tämä ei ole monotrackia, eikä tämä ole edes erityisen hauskaa. Hauskuus syntyy toistosta ja kuuntelemistilanteen järjenvastaisuudesta. Kuten olen monesti sanonut: toisto on hauskaa, monotonia on ase. Tässä yhteydessä toisto aiheuttaa satunnaisia naurukohtauksia, pitkään jatkunut monotonia aiheuttaa päänsärkyä. Tämä kappale jättää lopulta hieman hiljaiseksi. Ei tätä voi arvostella tavallisen kappaleen tavoin. Olo olisi jo yhden kuuntelukerran jälkeen hieman liian sekava — puhumattakaan neljästä peräkkäisestä. Olen nyt kuullut tämän kappaleen elämäni aikana seitsemän kertaa, enkä välttämättä halua enää yhtä lisäkertaa. Ei mitään henkilökohtaista, mutta tämän rupeaman jälkeen saattaa mennä hetki, ennen kuin mieleni ja korvani lopettavat vihaamiseni. Ei sillä että olisin tätä erityisen kovalla kuunnellut. Kuulokkeilla toistettuna tässä vain on sellaista tietynlaista läheisyydentuntua, mikä ei ole erityisen terveellistä. Tuntuu hieman oudolta. Ajatus ei enää ole erityisen selkeä. Taidan lopettaa tähän. Tähän on kaiketi parasta lopettaa. Loppukevennykseksi vielä lista hauskoista http://fi.wikipedia.or... ja totta vitussa vähäisimpänä: http://www.kultakeskus... hauskoja Jaarli-asioita voi löytää Googlen ( http://google.com/ ) kaltaisilla hakukoneilla. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Tuosta päämelodiasta tuli jotenkin äärettömän elävästi mieleen Daruden Feel The Beat. Ja vaikka ko. kappale ei minulle mieleinen olekaan, tarkoitan tätä kuitenkin vain ja ainoastaan positiivisessa mielessä. Tuo oli oikeasti ihan hilpeä sattuma. Ajatuksen tasolla hieman ehkä häiritsee, että joku on vääntänyt idm:stä trancea, mutta samapa tuo toisaalta on. Lopputulos se kai kuitenkin on, mikä jotain merkitsee. Ikävintähän tässä on se, että lopputulos tuntuu tällä kertaa jotenkin liian tyhjältä. Kai minä olisin tähän jotain lisätasoja kaivannut. Padit ja Röyksoppin mieleen tuovat taustaefektit ovat toki tässä ihan kivoja, mutta olisi tuohon vielä voinut huomattavasti enemmänkin kerroksia latoa. Pientä lisämielenkiintoa olisi voinut muutenkin mukaan ujuttaa. En kuitenkaan tarkoita mitään hirveää hehkuttelua, ei. Sellainen olisi pilannut lempeän tunnelman kokonaan. Jotain rauhallisia elementtejä, jotka olisivat luoneet hieman lisää lihaa luiden ympärille, jos ymmärrät mitä haen takaa. Mukavaa puolestaan on se, että kierrät harvinaisen sulavasti ne kaikkein pahimmat trance-kliseet ja olet oikeasti saanut aikaan tuoreenkuuloisen, viikonloppuisen ja sangen ilahduttavan tunnelman. Todella miellyttävällä tavalla lämmin kappale, jonka olisin varmasti ladannut kovalevylle asustamaan, jos äänimaailma vain olisi ollut hieman viimeistellympi. Lisää syvyyttä sitten seuraavaan kappaleeseen, eikö vain? Ihan lupaavalta vaikuttaa. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Voi jukra, Jepu-setä teki sen taas! Ihmiset eivät vain tunnu pitävän tästä aivan yhtä paljon kuin minä. No, se on niiden toisten ongelma. Se on niiden ihmisten ongelma! Ja minä kun ajattelin, että qxi_moi on tiukka pala. Okei, on se, mutta tämä on heti seuraavaksi kovin. Sitä vain toivoisi, että tämä ei ikinä loppuisi. Tekisitkö tästä sellaisen pidennetyn, oikein viimeisen päälle monotonisen jumittelusovituksen, jos pyytäisin oikein kiltisti? Pyydän oikein kiltisti. Tämän seurassa voisi jumitella pienen ikuisuuden. Ah, niin tunkkaista. Tunkkaisuus on ehdottomasti positiivissävytteinen tekijä. Komea rytmi runnoo tiensä takaraivoon ja soinee päässä vielä huomenna herätessänikin. Pidän tästä valtavasti, mutta fysiikkain ei kestä enää yhtään enempää valvomista, joten menen tästä nukkumaan, vaikka halu kuunnella lisää onkin valtava. TO-O-KHHH. TO-O-KHHH. TO-O-KHHH. TO-O-KHHH. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Minut luultavasti haukutaan jälleen tämän takia lyttyyn, mutta menkööt nyt silti. Tämä artisti kuitenkin ansaitsee mielestäni tulla kuulluksi myös täällä Mikserin puolella. Sen verran vaikuttavia teoksia nämä kaikki kuitenkin ovat. Toivon vain, että muutkin nauttivat tästä yhtä paljon. Koko EP on ensinnäkin aivan mahtava, mutta tämä avausraita on vain aina ollut oma henkilökohtainen suosikkini. Kauniin utuiset äänimaisemat, kevyet melodiat ja sopivan verkkaiset, letkeät rytmikuviot ovat kovasti mieleeni ja konsepti toimii loisteliaasti myös näissäkin kappaleissa. Tästä kappaleesta, näistä kappaleista välittyvä tunnelma on vain jotain aivan uskomatonta. Varsinkin yöeloon tämä sopii todella hyvin. Ihanan vapauttavaa, rentouttavaa musiikkia, jonka seurassa voi vain leijua täysin mistään ulkopuolisesta välittämättä. Omassa öisessä koomassaan uinumista. Herkkää, autuaan unista kuuloaistin hivelyä. Yksinkertaisesti sanottuna aivan ihana kappale. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
![Popinski - always welcome [featuring hot sensation]](http://files.mikseri.net/m/62a/110000362578.jpg "Popinski - always welcome [featuring hot sensation]") |
Ai että alapäävoittoista? Joo, siltä tämä tosiaan hieman tuntuu. Ei mutta jyriseepähän ainakin tarpeeksi, eikä tarvitse siitä perinteisestä bassovajeestakaan tällä kertaa valitella. Tämä vain oli niin kovin äänekäs, etten oikein päässyt kärryille. Kivastihan tämä rullaa ja jyllää, mutta tunnelma vain oli jotenkin liian hektinen näin koomaiseen olotilaan. En vain oikein innostunut, kun meni niin pahasti ristiin tämänhetkisten tunnelmien kanssa. Taidanpa silti ladata kovalevylle lojumaan, sillä tätä tekee kuitenkin mieli kuunnella joskus hieman pirteämpänä. Kyllä minä tästä kaikesta huolimatta pidin. Vaikka tuossa biisi-infossa valittelitkin, ettet osaa T-racksia käytellä, tuntui tämä silti olevan ihan hyvin jälkikäsitelty. Kaikki tuntuu soivan suht. hyvin tasapainossa, enkä tältäkään osin mitään ihmeempää valittamisen aihetta löydä. Kuuntelenpa toiste sitten toisenlaisissa tunnelmissa. Hyvä kappale, ei siinä mitään. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Olipa harvinaisen säälittävä plagiaatti. Ja tiedätkö muuten mitä? Ansaitsisi tämäkin poistamisen. Sen sijaan valvoja tarjoaa tällä kertaa rakentavaa kritiikkiä: hanki omia ideoita niiden varastamisen sijaan. |
4
|
|
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Onhan tämä ihan hieno kappale, ei siinä mitään. Ei ihan sellaista musiikkia, minkä pariin jaksaisin useamminkin palata, mutta silti tällaiseksi musiikiksi ihan hieno kappale. Hämää vain, ettei tästäkään biisistä jaksa nostaa esille yhtään mitään, mikä kuulostaisi edes jossain määrin tuoreelta tai omalta. En nyt lähde sanomaan, että tämä olisi kaivannut hirveää mielivaltaista pätkimistä, master-kanavalle ujutettua lo-fi-filtteriä ja miljoonaa väkivaltaisesti rähisevää säröä tunnelmaa kohottamaan - kyseessä ei ehkä olisi enää aivan sama kappale. Sanon kuitenkin, että kappaleen itsensä kannalta mieleeni nousi muutamia seikkoja, jotka olisivat ehkä kaivanneet pientä hiomista. Ensiksi tuo Laihasen jo mainitsema mid-low-taajuuksien lähes täydellinen puuttuminen, mikä haukkasi ison palan yleistunnelmasta. Suhteellisen hyvälaatuisilla kuulokkeilla kappale kyllä kuulosti ihan hyvältä, mutta jopa subwooferilla varustetusta kaiutinsetistä toistettuna tunnelma latistui aika pahasti, kun sellainen tanakka ote katosi ylempien bassotaajuuksien mukana. Tai sitten en vain uskaltanut popittaa tarpeeksi kovalla, mikä on jo itsessään heikko selitys - kappaleen pitää toimia hiljaisemmallakin soitettuna. Toinen harmittamaan jäänyt asia oli se, että kertosäkeeseen ei oltu mielestäni saatu ihan sitä äärimmäistä loistokoukutusta, joka olisi nostanut tämän sen "ihan kiva" -tason poppiksen yli. Hienoa soittoa, hienoa laulua, mutta vähän turhan tasapaksuksi tämä jäi. Aina tällaista kuunnellessa tulee sellainen olo, että sama biisi on kuultu jo liian monta kertaa, keksikää jotain omaa. Pidemmän päälle oikeastaan aika väsyttävä kappale. Ei se mitään, on sitä paljon pahempaakin kuultu. Ja jos tosissani vertaisin tätä tällaisenaan Mikserin yleiseen kappaleiden laatutasoon - niin no, silloin tämä olisi niitä kirkkaimpia timantteja siinä valtavassa sontakasassa. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Näin ei olekaan mikään vaikuttanut vähään aikaan - viimeksi taisi mikseriläinen hip-hop-kappale iskeä samalla voimalla, kun kuulin ensimmäisen kerran orkesteria nimeltä Kahvi. Tässä on sitä samaa - mielestäni vain kaikin puolin paremmin toteutettuna. Olen aina rakastanut tällaista lämmintä, hämyisää äänimaisemien maalailua ja utuisaa äänenkäyttöä. Tällaista hip-hop on mielestäni parhaimmillaan. Kappaleen äänimaisema on loppujen lopuksi yksinkertainen, mutta toimii kaiken kaikkiaan niin saumattomasti, että vaikutelma on moniulotteinen, koskettava ja ennen kaikkea todella elävä. Epätodellinen, hieman ahdistava tunnelma välittyy kuulijalle hyvin voimakkaana, kun kaiken yllä vielä leijuu kauniisti kuiskailtu runo arkipäiväisestä olemisen tuskasta. Lyriikka oli mielestäni erittäin onnistunutta, vaikka välillä vastaan tulikin sanavalintoja, joiden mukana oloon pitää vain "pikkuhiljaa totutella". Ajoittain hyvinkin vertauskuvallinen teksti pysyi jatkuvasti ymmärrettävänä, eikä missään vaiheessa sortunut liian kryptisiin metaforiin. En oikeastaan ole edes hirveän yllättynyt, että tämä iskee - vaikutelista on nimittäin täynnä suosikkejani. En oikeastaan osaa sanoa mitään muuta. Toivon vain, että teette lisää yhtä vaikuttavaa musiikkia ja jatkatte omalla tyylillänne. Teette sen niin hyvin, että edes kappaleen lyhyehkö kesto ei minua häirinnyt. Tämä on kaunis valopilkku harmaassa massassa. |
10
|
|
|
Kommentti kappaleesta |
|||
|
|
Tämä on huomattavasti Munchiesia enemmän mielenkiintoa herättävä kappale, vaikka onkin yleisen sointinsa puolesta ehkä enemmän sitä perustavaraa. Mukaan on mahdutettu kaikki perinteitä vaalivat kikat aina tönötönö-bassosta kitarasampleihin - kuitenkin niin, että ne tukevat itse kappaletta eivätkä ole mukana vain periaatteen vuoksi. Toisin sanottuna tässä kappaleessa sitä tuttua ja turvallista peruskonseptia on käytetty sen verran ilahduttavalla tavalla, että lopputulos on ajoittain jopa hyvinkin tuoreen kuuloinen. Tästä löytyy jännitettä ja tässä on jotain, mikä antaa kappaleelle oman persoonallisen tunnelmansa. Päälinjat ovat mielestäni hyvin kohdallaan, mutta pinnan alla kappaleessa olisi saanut tapahtua enemmänkin - nyt ollaan osittain hieman turhan paljon paikallaan, kuten Munchiesissakin. Tietynlainen tyhjyys nousee ajoittain esiin, kun päälinjoja piirtelevät elementit vetäytyvät hieman taka-alalle. Minimalistinen linja kaipaa usein sellaista saumatonta toimivuutta, joka tästä tavallaan puuttuu. Äänimaailman toteuttaminen hieman syvemmin ja hieman monipuolisemmin olisi varmasti pelastanut paljon tunnelmasta. Tämä on hyvä, muttei vielä täydellinen. Seuraavassa kappaleessa toivoisin kuulevani vielä sen viimeisen silauksen äänimaiseman tai kappalerakenteen puolella. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
|
|
Sanon aivan alkuun, että olipahan kaikesta huolimatta onnistunut kappale. Ei ehkä mikään äärimmilleen viety eargasm, mutta toimi kyllä ihan kohtuullisen hyvin. En osaa tähän hätään heittää lähes totaalista omaperäisyyden ja osittaista bassopuolen puuttumista lukuunottamatta ilmoille mitään merkittävää kritiikkiä, mutta kyllä tästä mielestäni korjattaavakin löytyy. Lisäksi mainittakoon, että rakenne olisi voinut olla ehkä iskevämpikin, tästä nykyisestä puuttui se kovaksi keitetty muna ja kappale unohtui muutenkin ajoittain pienoiseen horrokseen. Oli rakenteella kuitenkin puolensa - fiilistä löytyi heti kun parin minuutin paikkeilla kappale lopulta pääsi vauhtiin. Pirteä sointi oli yksi kappaleen suurimmista vahvuuksista. Tästä varmaan saisi enemmän irti kunnon PA-laitteiston tahtiin heiluessaan, mutta kyllähän tämä näinkin toimi, kappale kun kuitenkin on ihan kivaa kuunneltavaakin. Jokin tässä vain tuntui väsyttävän kokonaisuutta, jokin laahasi maata. Olenko vain väsynyt koko peruskaavaan? Tiedä häntä - monet samankaltaiset kappaleet kuitenkin iskevät edelleen. Sanoisin, että ajoittain tästä nautti todella paljon ja välillä taas tuntui ikävästi siltä, kuin kuuntelisi sitä samaa vanhaa kappaletta, joka kuultiin jo joskus vuonna '98. Niin, joku voisi tietenkin joskus kehittää jotain mielenkiintoista ja uudistavaakin. Oli tämä siis kuitenkin ihan onnistunut kappale, jolla nyt vain sattuu olemaan omat heikkoutensa. Se on kuitenkin varsin yleistä, että kappaleista löytyy niitä huonompiakin puolia. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Ei järin mullistavaa tai omaperäistä, mutta eipä tämä taida sitä edes yrittää. Hienosti tuotettu ja ainakin minun mielestäni tämä on ihan viihdyttävä ja hyvin onnistunut kappale, jota kuuntelee mielellään hienoisesta itsensä toistamisesta huolimatta. Vaihdahan muuten tyylilajiksi Goa. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Kiitos. Tämä taisi oikeasti olla tänä iltana tarkastamistani kappaleista ensimmäinen kuuntelemisen arvoinen. Tämän eroitti aikaisemmista se, että tästä ensinnäkin voi suoraan kuulla, että tekijällä on ollut edes jonkinlainen intohimo kappalettaan kohtaan ja luominen on ollut miellyttävää touhua. Mukava kappale, joka olisi ehkä kaivannut hieman lisävaihtelua. Muutenhan tämä toimii oikein kivasti. Tästä on hyvä jatkaa. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
|
|
Juuri sopivalla tavalla maaginen, haikea, hyvin tunnelmallinen kappale. Tämä olisi mielestäni kaivannut vielä aavistuksen verran lisäsyvyyttä äänimaisemaan, jotta tunnelma olisi ollut aivan kohdallaan, mutta toisaalta tämä pysyi ainakin sopivan kevyenä. Mielleyhtymät Rinneradioon eivät varmaan johtuneet vähiten saksofonin taianomaisesta käytöstä. Isot kaiut toimivat tälläkin kertaa odotetulla tavalla. Kaikesta kivasta huolimatta kappaletta vaivasi mielestäni pienoinen tyhjyyden tunne. Jonkinlainen rakennevariaatio, tai variaatio ylipäätään, ei varmaan olisi ollut pahitteeksi. Nyt laskettiin aika paljon pelkkien padien ja kaikujen luoman tunnelman varaan, mikä kyllä toimii, mutta veikkaanpa että hieman monipuolisemmalla rakentelulla tästä olisi saanut irti vielä enemmän. Onnistunut kappale, jossa olisi vielä ollut laajennusvaraa. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
|
|
Melkoinen plagiaatti. Parannusehdotuksia olisi tasan yksi kappale: hanki omia ideoita. Se on ihan hyvä lähtökohta. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Suhtauduin aluksi hieman varauksella, mutta kun kappale pääsi kitaroineen käyntiin, olin aivan myyty. Alku olikin vain hämäystä, tämä on sittenkin jatkoa en-osaa-tehdä-vähemmän-hyviä-kappaleita -sarjalle. On oikeasti todella mukava kuulla, kuinka osaat joka kappaleessasi kuulostaa hyvinkin erilaiselta ja silti aina vakaan kiitettävältä. Jos pitäisi nimetä joku, joka on se jatkuvasti pelkkiä ysejä ja kymppejä vetävä kaveri täältä Mikserin puolelta, se olisit varmaankin sinä. Toisin sanottuna en muista kuulleeni sinulta yhtäkään kappaletta, josta olisin pitänyt vähän vähemmän. Tämä kappale, uskomattomat kitarat, letkeä rytmistely, mahtavat vinkuleadit - listaa voisi jatkaa ties kuinka kauan. Todella vaikuttava teos, jota en soisi mainostettavan lemmenlaivahousena. Huh. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
![Pilvilinnat- linna - The Orb[GoofypillsVs.Kukka]](http://files.mikseri.net/m/f99/110000343707.jpg "Pilvilinnat- linna - The Orb[GoofypillsVs.Kukka]") |
Tässä oli jo hieman enemmän ideaa kuin tuossa linnassasi, mutta vähän turhalta pelleilyltä tämäkin tuntui. Enkä oikeastaan menisi mätöksi tätä kutsumaan, sen verran vaisua tämä kuitenkin oli. Tässä on nyt kuitenkin havaittavissa sentään joitain positiivisia asioita: rakenteessa on edes jotain yritystä, rytmitys toimii vaikkakin huterasti ja osassa soundeja on edes jotain, mikä tekee tästä kokonaisuutena osittain melkein siedettävää äänimassaa. Sanoisin, että tarvitset lähinnä itsesensuuria ja paljon harjoitusta kappaleiden kirjoittamisesta. Itsesensuurilla tarkoitan tässä sitä, ettet lähetä Internetiin kaikkea siitä äänivallista, mitä olet saanut aikaiseksi. Harkitse itse, mikä on mielestäsi huomion arvoista. Ja harjoittele. Siinä ne olennaisimmat asiat taisivatkin olla. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Sellainen sopivan perusturvallinen kappale, joka on kaikin puolin perushyvin rakennettu ja viimeistelty. Muutama varsin toimiva koukutuskin tuntuu mukaan eksyneen. Ei sellaista musiikkia, mitä kuuntelen omaksi ilokseni, mutta täytyy silti sanoa että ideaa tästä löytyi. En osaa olla kovinkaan rakentava juuri nyt. Ihan jees meininkiä. Jatkakaa samaan malliin - linja tuntuu löytyneen. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Mmh. Kuulosti loppujen lopuksi vähän itsetarkoituksellisesti "oudolta" musiikilta. IDM:ää tämä ei todellakaan ollut ja uskoisin, että tuo "Älä kuuntele missään nimessä" täsmää varmasti parhaiten. Niin, ainahan sitä voi sanoa, että tämä on tehty huumeissa ja tämä on siksi outoa ja että "sinä et vain ymmärrä tätä nerokkuutta", mutta tämä nyt oli vain yksinkertaisesti tylsää, ja kuten sanoinkin, itsetarkoituksellisesti mukamas outoa musiikkia. En oikein löytänyt sitä jotain, minkä takia tämä kappale on tehty. Kun tekee kappaletta, kannattaa kysyä itseltään ainakin muutamaan otteeseen, miksi sitä tekee. Onhan pelkälle lahjattomalle sekoilullensakin oma yleisönsä, mutta en minä tästä mitään oikeasti arvokasta löytänyt. Saat vitosen lähes onnistuneesta virvelisamplesta. |
5
|
|
|
Kommentti kappaleesta |
|||
|
|
Helvetin kova biisi tämä on - ei siitä mihinkään pääse, vaikka äänipuoli vedettäisiinkin pumpulivallin lävitse. Hombre Muerton kanssa olen samaa mieltä siinä, että alkuperäisessä oli oikeasti tiukempi sointi. Mutta joo, jatkakaa samaan malliin ja ilmoitelkaa tosiaan, jos satutte heittämään keikkaa Helsingissä. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
|
|
Te olette jo valmiiksi Mikserin kovimpia grindiporukoita, mutta minua häiritsee edelleen tuo tunkkainen äänivalli, joka vie sen jättimunan pois soinnista. Helvetin hyvin te kyllä siitä huolimatta mätätte. Vielä kun tätä saisi hieman repivämmässä muodossa. Ilmoittakaa, jos keikkailette Helsingissä. Tullaan kavereiden kanssa tuhoamaan niskojamme. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
![_essi levanto - [this is] how to deal with your issues](http://files.mikseri.net/m/300/110000363020.jpg "_essi levanto - [this is] how to deal with your issues") |
En aluksi osannut oikein suhtautua siihen, että käytät tässä kappaleessa tasabeattia, mutta kun kappale lopulta käynnistyi, se tuntui varsin luontevalta vedolta. Teknisesti varsin vaikuttava teos, joka jaksaa jopa säväyttää onnistuneella äänimaisemallaan. Kyllä tämä kovalevylle menee. Uskon vakaasti kuuntelevani tätä jatkossa moniakin kertoja. Villi sointi varsinkin melodiasoitinten osalta on tämän kappaleen ehdottomasti parhaita puolia. En sano, että haluaisin lisää tällaista. Sanon vain, että haluan kuulla lisää musiikkiasi - millaista sitten haluatkin tehdä. Olet todella osoittanut lahjasi oikeastaan jokaisen musiikkiprojektisi kohdalla ja tämä ei tee poikkeusta siinäkään. Todella laadukas ja mukaansatempaava kappale. Jatka samaan malliin, mitä ikinä oletkaan tekemässä. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Vähän laihoiltahan nuo rummut aluksi kuulostivat, mutta myöhemmin niihinkin tuli sitä kaipaamaani potkua. Jotenkin tämänkin kappaleen suurin ongelmakohta oli mielestäni erilaiset synamatot, jotka tuntuivat ajoittain menevän ikävällä tavalla ristiin ja sotkevan toisiaan. Parhaimmillaan todella komea kappale, mikä kuuluu esimerkiksi tuossa kahden minuutin molemmin puolin ja tuossa kolmen ja puolen minuutin paikkeilla. Noin komeaa padileijailua kelpaa kuunnella. Kieltämättä tästä tulee jonkinlainen kaupunkimaisema mieleen. Vähänpä saan tästä sanotuksi. Sanotaan että nautin tästä, mutta vielä olisi ollut asioita, jotka olisivat mielestäni kaivanneet hieman lisäpohdiskelua. Onnistunutta tunnelmointia kuitenkin. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Lorkki-sointi oikein huokuu tästä, mikä on ehdottomasti positiivinen asia. Tuo Kotiuruissa viihdyttänyt surinapadi toimii tälläkin kertaa, joskin luo aivan toisenlaisen tunnelman uusien ystäviensä seurassa. Vaikuttava vaikka ehkä hieman hajanainen kappale. Liplattava syna tuntui hieman rikkovan muuten voimakasta yhtenäisyyden tunnetta, muuta moittittavaa en tästä tältä istumalta keksi. Kyllä tällaista tunnelmointia varmasti jaksaisi jatkossakin kuunnella. Jatka samalla linjalla ja yritä tehdä seuraavasta kappaleesta hieman kokonaisemman kuuloinen. Eiköhän se siitä. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Tanssisin, tanssisin niin vietävästi. Nuo trance-elementit jollain tapaa tekevät tästä kappaleesta täyden. Kuulostaa ehkä hieman yksinkertaisemmalta kuin Desire, mistä johtuen myös melodiapuoli tuntuu jotenkin yhtenäisemmältä - se pysyy kasassa. Näin aamuyöstä yksikseen omassa kolossaan kuunneltuna täytyy ehkä silti kallistua enemmän Desiren puoleen, se vain kiehtoo kappaleena enemmän tällaista yöeläjää. Vertailen näitä kahta kappaletta keskenään ehkä sen vain takia, että molemmat julkaistiin samassa paketissa. Ehkä ei pitäisi, ovathan nämä kuitenkin hieman eri maata. Kelpo paketti kuitenkin. Kaksi kappaletta, joista löytyy jokaiselle vähän jotain. Niin - ja joillekin vähän enemmän. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Voi itku kun oli nätti intro. Rummut sitten ikään kuin paiskautuivat naamalle, rikkoivat tunnelman yhdellä suoralla iskulla kasvoihin. Niin, minähän olisin tietenkin tehnyt tästä ambient-tunnelmointia, jota olisin maustanut hienovaraisilla rytmisoittimilla kevyesti hivellen. Eipä mitään. Kun basso sitten innostuu mylvimään melodisten elementtien kanssa, tasapaino tuntuu korjautuvan. Kappale soi luonnollisesti, luontevasti. Tuntuu silti vähän siltä, että joku on heittänyt masterointivaiheessa kehiin hieman liikaa diskanttipuolta, tai siltä ainakin avoin haikka kuulostaa. Rytmikästä, tunnelmallista ja kuten joku mainitsikin, aikaisempaa linjaasi hieman rikkovaa. Hienoa huomata, että pystyt luomaan hieman toisenlaisiakin äänimaisemia. Suoraan sanottuna aloinkin jo toivoa hieman toisenlaista materiaalia, kun biisisi alkoivat tuossa jokin aika sitten kuulostaa koko ajan enemmän ja enemmän toisiltaan. Haluan vielä sanoa noista melodisemmista elementeistä sen verran, että vaikka nuo nyt kuulostavatkin komeilta, olisi niihin mielestäni voinut puristaa vielä hieman lisämehuja. Melodioissa oli tietynlaista hajanaisuutta, jos ymmärrät mitä tarkoitan. Uskon, että tulet vielä jatkossa pystymään vieläkin paremmin yhteen nojaavien osasten kehittelemiseen kappaleissasi. Kaikesta huolimatta täytyy sanoa, että pidin tästä melkoisesti. Jotain samankaltaista - ehkä vain hieman tyylitellympää, huolitellumpaa - toivoisin jatkossa kuulevani enemmänkin. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Voi jukra, uutta kemelimusiikkia! Mieletöntä, hieman uudistunutta tunnelmointia tällä kertaa. Nousee kyllä kernaasti kahden edeltäjänsä seuraan, komea kappale tämäkin oli. Loppupuolen kitarasoolo oli aika villi veto. En minä mitään järkevää sanottavaa keksi. Hyvällä linjalla liikuskelet, jatka samaan malliin. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Soittelin tätä taannoin hieman mitättömämmällä äänentoistolla, kun oma koneeni oli edelleen palasina huollossa. Kappale vaikutti mielenkiintoiselta, joskin melko tylsältä. Kun nyt viimein sain oman koneeni takaisin, huomasin basson puutteen muodostaneen suurimman ongelman. Omilla kuulokkeillani tykitettynä tämä rullaa vallan kiitettävästi. Ensimmäistä droppia lähestytään todellakin mielenkiintoisen rytmivariaation voimin. Basso rävähtääkin odotetulla tavalla ja kiinnittää mielenkiinnon kappaleeseen otteella, joka ei aivan heti ole irtoamassa. Todella, todella ilkeä kappale, jonka pariin tulen jatkossa palaamaan useita kertoja. Sanoisin näin lopuksi, että tämä tauti on varsin onnistunutta jumittelumateriaalia, mutta tunnen pettäväni itseäni, sillä tätä kappaletta kuunnellessani mieleni halajaa jatkuvasti tanssilattialle riehumaan. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Voisin melkein tappaa teikäläisen tuon puhtaan pellin takia. Hyi helvetti, oikeasti! Eikä yhtään ranskalaisittain. Suomalainen perkele ronskilla r:llä! Ääää! Ei saa pilata näin kivaa kappaletta noin julmalla tavalla - niin harvinaisen epäreilua toimintaa. Aluksi tämä vaikutti aivan harvinaisen lupaavalta. Pari ensimmäistä minuuttia olivat todella miellyttävää kuunneltavaa, mutta kohdassa 2:16 jokin meni erittäin pahasti pieleen. Pelti hellitti sentään myöhemmin hetkeksi, mutta tulihan se kuitenkin sieltä jostain taas 3:25. Ei ei ei, ei näin. Oikein kerjäät nelosfloodia. Tullaan mun MC-kavereiden ja siirolon-klooniarmeijan kanssa floodaamaan sun kappaleille nelosia oikein urakalla. Sit kukaan ei enää tykkää susta, lälläl. Äsh, taidanpa vain mennä sinne omaan pieneen nurkkaani kuuntelemaan tuota qxi_moia. Se taitaa olla kaikkien kannalta se paras ratkaisu. En jaksa valittaa enempää noista pikkuseikoista, joten jätän sinut nyt rauhaan - ainakin hetkeksi. Siitäkin huolimatta toivon hartaasti, ettet jatkaisi tällä samalla mallilla. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Arvostelupyyntöjä tulee muutaman kuukauden tauon aikana paljon, eikä se oikeastaan ole mitenkään yllättävää. Tämä oli sitten tällainen kappale. Melko tunnelmallinen intro johdatteli väsyneen kuuntelija bassorummun rauhallisen tasaiseen tahtiin, eikä tästä tahtonut irti oikeastaan missään vaiheessa. Tämä oli kappale, johon olisin voinut nukahtaa, jos vain olisin ollut sängylläni makaamassa. Tunnelma oli varsin verkkainen, öinen, unelias. Olen toisaalta jo niin väsynyt, että nukahdan kohta ilman ulkoisia avusteitakin. Vaikea kappale. Olisin tavallaan toivonut, että loppu olisikin ollut vain väliosio ja kappale olisi jatkunut samalla linjalla vielä toisen mokoman verran. Tällaisenaan loppuosio taas tuntui liian pitkältä, enkä ole oikeastaan ikinä välittänyt pitkistä lopuista. Kovin ristiriitaisia ovat tuntemukseni myös äänipuolelta. Tavallaan kappale oli todella tunnelmallinen, mutta toisaalta jokin tuntui jatkuvasti rikkovan herkän pinnan. Laineet ärsyttivät. Olisin halunnut vain leijua syvien padien ja utuisten efektien kannateltavana, mutta rytmisoittimet olivat kovasti toista mieltä. Lopulta tunnelma jäi melko sekavaksi. Nopea kappale, jonka olisin jatkuvasti halunnut hidastaa etanamaiseksi mateluksi. Haikat olisin ainakin ottanut pois. Liikaa vauhtia näin uniselle kappaleelle. Tämä vain jäi minulle liian sekavaksi kappaleeksi. Vähän molempia eikä oikein kumpaakaan. Hidasta ja nopeaa. Virkeä aamuyö. En osaa oikein pitää tästä ristiriitaisten tuntemusteni takia. Niin, herätit kuitenkin kummallisia tuntemuksia, outoja aistimuksia. Se on saavutus kuule sekin. Jos haluat minua miellyttää, tee seuraavaksi vähän helpompi kappale, joka ei puhuttele minua aivan näin suoraan. Toisaalta taas pidin siitä, että tämä hämäsi minut lähes täydellisesti. Ajatus virkistyi hieman, vaikkakin todella tunkkaisella tavalla. Tämä oli piristysruiske, joka vaikutti vähän omituisella tavalla. Nyt mietin vain, miltä tämä kuulostaisi, jos basso olisi vain sellaista kevyesti suhisevaa matalaa siniaaltoa. Hurja kappale, en minä muuta osaa sanoa. |
8
|
|
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Uh, iski taas vaihteeksi meikäläiselle kuin miljoona volttia. Erittäin tyylikäs, tarpeeksi monotoninen ja avara kappale, johon voi uppoutua näköjään useiksi tunneiksi. Tämä kappale on nyt pyörinyt tässä useamman tunnin ja jotenkin mielenkiinto vain jaksaa säilyä. En jaksa sen kummemmin selitellä, tyydyn vain toteamaan jotta onpahan vietävän hypnoottinen kappale. Ja tosiaan, kivat vokaalit. Rok. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Kuksi mua, sillai ranskalaisittain. Puoli minuuttia piti odotella ja sittenhän se jo tipahtikin. Juuri sopiva odotusaika. Ennättää heittää kaulahuivia vähän löysemmälle ja istahtaa hetkeksi aloilleen lepäämään. Ja se numero valotaulussa muuttuukin oikeaksi juuri ennen kuin alkaa pitkästyttää. Tuo kirkkaasti soiva kolina = rakkauspitoisuus. Lo-fi-ilahdus. Ihanaa tuhnua ja onpahan koko mokoma tarpeeksi pahasti jumissakin. Tuo "tönk-kötöntön" on muuten mun mielestä yksi parhaista techno-rytmeistä ikinä. Junttaa sopivasti. Pelkäsin koko kappaleen ajan, että jostain harmonisen äänimaiseman syvyyksistä nousee se äärimmäinen paha, puhdas 909:n ride, mutta eipä sitä sitten ikinä kuulunut. Olo on erittäin helpottunut. Oletko oikeasti päässyt siitä, vain onko tämä vain jokin huijausyritys, jolla yrität saada viattomia ihmisiä naksuttamaan faninappulaa? Ihan vielä en uskalla siitä naksauttaa, mutta D/L-nappulaa kyllä. Pidä se saatanan oma satunnaishuora jatkossakin erossa kappaleistasi ja saat kyllä sen uuden fanin. Tästä pidän. Tässä on tarpeeksi tunkkainen sointi ja tarpeeksi villisti groovaavaa rytmistelyä. Tämä kuulostaa mielenkiintoiselta ja jaksaa ilahduttaa yleistunnelmallaan. Tämän tahtiin peppukin pomppii tuolilla. Villiä. Tuo melodian tapainen elementti kappaleen puolivälin tienoilla luo aika apaattisen tunnelman, mikä on ehdottomasti kiva asia. Tunnelma oli muutenkin sellainen hyvin hyödynnetty voimavara tämän kappaleen kohdalla. Ajatukseni ovat hieman sekaisin, sillä heräsin juuri. Toivottavasti sait järjen juoksemattomuudestani jotain irti. Oli tämä varmaan yksi parhaista kappaleistasi, ellei sitten se paras. En osaa sanoa, joten tyydyn varmaan vain soittelemaan tätä ainakin parin hetken ajan. Kuksi mua, sillai ranskalaisittain. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Hei dejaru, kenen mausta voit muka puhua, jos et omastasi? Ainakin minun mielestäni on varsin selvää, että jos joku sanoo synan olevan liian trancemainen, hän puhuu omasta mielipiteestään. No joo, samapa tuo, huvitti vain :P Mmh, niin, introa jäin minäkin kaipailemaan. Kuvauksen perusteella sain jo melko hyvin käsityksen siitä, mitä oli tulossa. Nuo tribaaliperkussiot yllättivät kieltämättä siitä huolimatta, että olin jo tavallaan varautunut niihin. En ole oikein ikinä pitänyt house- enkä tribaaliperkussioistakaan. Liian pehmeitä - ainakin perinteisellä tavalla käytettynä. Jollain kierolla tavalla ne kuitenkin sopivat tähän kappaleeseen ja loivat omanlaistaan tunnelmaa syvään äänimaisemaan. Häiritsevällä tavalla sanan 'tribaali' mainitseminen vain saa lähes jokaisesta kappaleesta muodostuvan mielikuvan muuntumaan viidakkomaisemaksi. Rasittavaa. Niin, haikat tuossa jo mainittiinkin, en jaksa papukaijailla. En voi olla vertaamatta kappaletta Incolumisin tuotoksiin, sillä samanlaisia elementtejä ja tunnelmia tuntuu kappaleesta löytyvän valtavasti. Vertailtavan mukana myös rima nousee hieman ja tämä jää kyllä hiuksenhienosti verran sen alapuolelle. Incolumisin kappaleiden täysin saumaton tyylikkyys, avarat äänimaisemat ja kylmä tunnelma vain ovat minulle sen verran voimakkaita käsitteitä, että niihin on muiden ääniä vaikea vertailla. Omista kappaleistasi tämä on kuitenkin sitä huippupuolta -ainakin invert-projektin puolelta. Sitä huomaa itsestään asioita. Jo hyvän aikaa sitten huomasin, että alan kai vähitellen lipsua pois psykepuolelta, vaikka se on kuitenkin edelleen kovin lähellä sydäntäni. Nyt jos ikinä, jatka samaan malliin - ainakin jos siltä tuntuu. Psykepuolen lisäksi olet osoittanut lahjasi nyt myös tällä alalla. Tätä kuuntelee todella hyvällä mielellä. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Huh, massiivinen soundi iskee jälleen. Tämä äijä on kovaa vauhtia muovautumassa lempiartistikseni täällä Mikserin puolella. Aina, kun edellinen biisi rupeaa edes vähänkin tuntumaan loppuunkulutetulta, uusi putkahtaa sivulle kuin tilauksesta. Ei vaan, oikeasti hieno homma että jotkut jaksavat tehdä näinkin tiheään tahtiin musiikkia. Ja minä olisin ollut ikionnellinen jo pelkästä Tsunamistakin. Hulppeaa. Kuten tuossa alussa mainitsinkin, on tässä kappaleessa melkoisen massiivinen äänimaailma. Äänialaa hyödynnetään melko tehokkaasti ja tilan voi oikeasti nähdä selkeästi, jos vain sulkee silmänsä. Ainakin omassa päässäni mielikuvat kehittyvät tiheään tahtiin. Rytmipuoli valloittaa jälleen jo heti kappaleen alkupuolella. Jykevä bassolinja taitaa tälläkin kertaa olla se vahvimpana vaikuttava tekijä. En oikeastaan jaksa edes yrittää keksiä mitään parannusehdotuksia, sillä kuulen että tunnet itsekin tyylisi ja tiedät, mikä mihinkin sopii. Tyylitaju on äärimmäisen positiivinen asia. Taidanpa vain todeta näin loppuun, että jatka kuule ihmeessä samaan malliin. Arvostan suuresti. Tätä tullaan jatkossa fiilistelemään täälläpäin oikein urakalla. Aivan ihana. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Tämä kappale olisi voinut olla huomattavasti pidempi, sillä nyt tuntuu kuin fiilistely lakkaisi aivan liian aikaisin. Soundimaailmaltaan kuin tekniseltäkin puoleltaan aivan huippuluokkaa. Olisin ehkä kaivannut tähän vielä jonkin sortin lisäelementtejä vaikkapa luomaan lisäsyvyyttä taustapuolelle tai jotain muuta tukevampaa fiilistä luomaan, mutta tällaisenaankin tämä on aivan huippuluokan kappale. Erityisesti mieleeni oli tuo korkealla soiva melodinen kilke tjs. Kuulostaa mahtavalta. Tosiaan, tämä loppui liian aikaisin mutta oli yksinkertaisesti sanottuna muuten aivan upea. Jatka samaan malliin, vaikuttaa lupaavalta. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Tässä oli huomattavasti ekaa askelta enemmän ideaa, vaikka jousisampleilla pelleilemiseen tässäkin tyydyttiin mielestäni turhan paljolti. Kappaletta vaivasi kuitenkin ehkä eniten väsynyt, liian paljon toiston varaan nojaava rakenne, joka oli oikeastaan kuultu kokonaisuudessaan jo moneen kertaan kappaleen loppuessa. Tunnelma oli tavallaan hieman palapelimäinen. Nuo pysäytyksen voimalla toimivat fillit ovat ihan hieno asia, jos niitä käytetään kerran tai pari kappaleen aikana. Tällä kertaa tuntui kuitenkin siltä, että lähes jokainen filli toimi samalla idealla. Jatkuva soundien leikkailu voi toimia oikein käytettynä, mutta useimmiten se kuulostaa lähinnä raivostuttavalta. Melodisista elementeistä muodostuu kappaleen ehkä vahvin puoli. Etenkin piano luo kappaleelle vahvan pohjan, jonka päälle kestää kasata vähän kaikenlaista kappaleen kummemmin siitä kärsimättä. Ei tässä ihmeempää maristavaa olisi, jos saisit kaavamaisuudet kitkettyä kappaleistasi, mutta kun saman kappaleen kuulee kaikkialla kaikkien hieman varioimina versioina. Sitä vähitellen väsyy tällaiseen. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Tämä on ihan maailman superi. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
|
|
Aaaw.. how cute. Pakko kyllä sanoa, että tämä on ehkäpä tähän mennessä kuulemistani Mikserin hip-hop-kappaleista se oudoin ainakin aiheensa puolesta. Pilkettä tuntuu silmäkulmasta löytyvän, vaikka aihe onkin vakava. Taustat olivat jollain kumman tavalla jopa hyvät ja sopivat kappaleen tunnelmaan erittäin hyvin. Puhelaulut toimivat erittäin hyvin ja kertosäkeen lauluosuuskin toimi ainakin kelvollisesti. Ei valittamista siltäkään osin. Tuotantopuolen olisi ehkä voinut hoitaa jämäkämminkin, mutta toisaalta tämä nykyinen äänipuoli tukee kappaletta itseään ehkä paremmin kuin täyteläisemmin tuotettu vastaava. Tavallaan ilahduttava ja oivaltavakin kappale, josta löytyy se jokin, joka saa tämän nousemaan sen harmaan massan yläpuolelle. Piristävää. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
|
|
Ihan mainiolla tavalla rämisevää rokkiriffittelyähän tämä on. Soundeissa oli kummallista kumeutta, mutta muuten äänipuolesta ei voi pahemmin valittaa. Jonkinlainen laulu olisi voinut sopia tukemaan muuta kappaletta, sillä nyt tuntuu siltä, että vokaaleille varattu paikka on vain tylysti jätetty tyhjäksi, eikä sitä ole edes täytetty millään muulla elementillä. No joo, kyllähän tämä groovaa, mutta jäipä vähän tyhjäksi melko täydestä äänimaailmastaan huolimatta. Taidan minä tämän silti kovalevyn puolelle turvaan ladata, sen verran kivasti tuo pääriffi iski meikäläisen rokkikorvaan. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
|
|
Tyylikästä, mukavan rauhallista ja moniulotteista. Kyllä tätä ihan mielellään kuuntelee. Jos tämä etenisi hieman hidastempoisemmin ja sisältäisi vähän enemmän osia, mieleen tulisi auttamatta Massive Attack. Taidanpa ladata talteen. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
|
|
No huh, olipahan hiukan erilaista näin vaihteen vuoksi. Kerrassaan rattoisaa musiikkia, jonka loppuosion tahtiin kelpaisi varmasti huitoa saunaseuraa kunnon vastalla. Alun puhe oli ehkä vähän turhan alleviivaava, mutta muuten tässä on varsin onnistunut pala musiikkia. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
|
|
En nyt tiedä, mitä asioita tästä nostaisin esiin, mutta mukavalla tavalla tämä minuun vaikutti. Utuinen tunnelma olisi kaivannut vielä aavistuksen verran tuhnuisemman ja vielä hieman täyteläisemmän äänimaailman, mutta tällaisenaankin kappaleen pohja on suhteellisen vankalla pohjalla. Yksi lempiyhtyeistäni, Ceebrolistics tulee positiivisella tavalla mieleen, mutta oma tyyli on kuitenkin kaikista vahvimpana mukana. Tuo minuutin pintaan tullut vingutteluosuus oli mielestäni hieman tarpeeton, sillä se puhkoi muuten äärimmäisen hennon kappaleen pinnan olemalla turhan raaka ja maallinnen. Eihän tämä mikään maailman upea ole, mutta kyllä tämä ihan vaikuttava oli. Luultavasti jää soimaan päähän sen verran pahasti, että tämä tulee nyt ladattua kovolle. Jatkakaa samaan malliin.. vaikuttaa erittäin, erittäin potentiaaliselta. Ja hei, jos saatte uutta matskua kasaan, informoikaa minua vaikkapa pikaviestillä. Arvostaisin. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Tällainen biisi sitten tällä kertaa. Aika houseinen ja aika tranceinen meininki. Miksei hieman technoakin, ovathan nuo kolme kuitenkin suhteellisen läheistä sukua toisilleen. No, luokittelusta viis, tällaista iltaista tunnelmointia tasarytmin kanssa. Kyllä tämä kannattaa paremman puutteessa tarkastaa. Perusloopin puolesta kappale menee ihan kivasti ja tähän voisi jäädä jumiin ties kuinka pitkäksi aikaa, jos meininkiä eivät sotkisi häiritsevät pannailufillit ja hp filter -leikit. Jonkinlainen väliosio ja monipuolisempi rakenne eivät olisi olleet mielestäni pahitteeksi. Tunnelmaa olisi voinut ehkä syventää padeilla tai jollain muulla ja jatkaa niiden kanssa tällä samalla rytmikuviolla. Tai vaihtoehtoisesti looppi olisi vain voinut jauhaa ja jauhaa. En minä oikein mitään hohdokasta osaa sanoa. Ihan kivahan tämä on, mutta en minä tällaisesta musiikista niin välitä. Way Out Westin Intensify-levyllä on muuten hieman samankaltaisia tunnelmia. Annan yhden vinkin: hio rakenteita vielä nykyistäkin enemmän ja saat varmasti vielä toimivampia lopputuloksia. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Tämähän oli aivan käsittämättömän lyhyt. Ja vokaalitkin oli luultavasti ripattu jostain. No, siitä huolimatta tässä oli sentään edes jotain ideaa - tunnelma toimi. Teehän jatkossa huomattavasti pidempiä kappaleita. Sellainen ihan oikea rakenne voisi jo tehdä huomattavan hyvää jälkeä musiikilliselle ilmaisullesi. Mutta joo, ihan jees. | ||
