Kun biisillä on mittaa yli kuusi minuuttia, se on jo itsessään eräänlainen statement. Eihän pitkien biisien tekeminen itsessään vaikeaa ole, mutta se, että saa pidettyä neuroottisen kuuntelijan mielenkiinnon yllä koko biisin ajan on _erittäin_ vaikeaa.

Tässä biisissä tuollaista ongelmaa ei ole. Missään vaiheessa meno ei ala toistaa liikaa itseään eikä mikään osa tunnu keinotekoiselta biisintäytteeltä. Monet kolmen minuutin mittaiset biisit saattavat tuntua pidemmiltä.

Ei tämä ihan Paranoid Android sentään ole, mutta erittäin hyvää jälkeä kuitenkin. Miten muka voisi olla pitämättä biisisst, joka on ladottu täyteen kitaroita, jotka eivät kuitenkaan ole kitaroita, ja jotka kuulostavat mielenkiintoisemmilta kuin useat ns. oikeilla kitaroilla tehdyt jutut?-)