Olin kolmentoista, kun isoisoäitini kuoli pois
ja jätti neljänollaisen perinnön.
Viis vuotta myöhemmin latoin sen sotakoneosakkeisiin,
ja oon siitä lähtien ollut ilmeetön.

Kuinka tää elämä koskaan helpompaa olla vois?
On talo ja vaimo ja kaksikin kakaraa.
Pitkään päätäni pudistin ja iskin kättä reisiin;
mut katos tota! -- sota ihmistä rikastaa.

Kas, sota on kaunis ja sota on rauhaa,
sota on somaa ja sota on sottaisaa.
Sota on kauhua, sota on lauhaa
ja toden totta se ihmistä rikastaa!

Vaadin, että häissäni sotatorvet sois!
Sota kustansi vaimolle mekon ja sormuksen.
Sotavoitot riittivät taloon ja sisutusesineisiin
ja ne maksoivat leikkikalut lapsien.

Voi jos sotaa ei maailmassa lainkaan ois,
silloinpa vasta elämä ois ankeaa.
Pitkään asiaa ihmettelin, mutta ei siin,
minä myönnän sen: sota ihmistä rikastaa!

Sota on hikeä ja sota on verta,
sota on raakaa ja sota on rattoisaa.
Sota on vähän erilainen joka kerta
ja melkein aina se ihmistä rikastaa!

Sota on rautaa ja sota on rahaa,
sota on kultaa ja sota on kunniaa.
Sota on hyvää ja sota on pahaa
ja pahan kerran se ihmistä rikastaa!

Sota on sitä ja sota on tätä,
sota on elämää, sota on kuolemaa.
Sota on raaka ja sota on mätä
ja kaiken aikaa se ihmistä rikastaa.

Sota on syntiä, sota on pyhää,
sota on kylmää ja sota on katkeraa.
Sota on vain, jos sen ihminen kyhää,
ja niinpä se myöskin ihmistä rikastaa!

Sota on lempeetä, sota on julmaa,
sota on pientä ja sota on valtavaa.
Sota tuo asioihin uutta näkökulmaa,
mut se ei ole syy, miksi sanon, että sota...
ihmistä rikastaa!

Haluaisitko kommentoida? Rekisteröidy käyttäjäksi tai kirjaudu sisään

Kirjaudu