säv. Kim Ordén säv. Ville Lapakko

Minä istun niitylläni yksin
ja makaan selälläni laskemassa aurinkoja.
Oon mä niitylläni kaksin,
mut silti vain niin yksin sillä seurani ei kaikille näy.

Miten mä tämän ymmärrän?
Jos olen tästä kärsivä.

Ympärilläni muutakuin tyhjää,
niin pakosti jostakin kaverini nyhvään.
Minä en ole koskaan yksin,
vaikka kuitenkin aina yksin minä oon.

Parsakaalia lisään mä keittoon
jonka padasta juon ja ehkä onnen mulle suon.

Kaksin mä istun laitumella, ylläni vain alushousut ilman lahkeita.


Ja liikaa keittoa join, nytten pahoin voin ja en
tiedä milloin keitot pataan takas haluaa.
Rohkeammaksi teki se mut vain,
nytten tarvittavan rohkeuden siihen minä sain.


Ystävääni tirvaisen nyt vain, kun ei rauhaa anna mulle lain.


Hänen kanssaan mä maassa nyt taistelen ruhjeilla, haavoilla kehoni mä koristelen.
Hänen päätänsä kivellä hakkaan ja vihdoin kamppaillun voittaja olen minä vaan.


Niittyäni katsoa saan, ei siellä ole muitakaan.


Ystäväni siellä itsekseen nukkuu, kivi hänen vierellä punaistaan uhkuu.
Nytten rauhassa nukkuvaa seuraan, mietin miks aina hän nukkui mun seurassa.

Haluaisitko kommentoida? Rekisteröidy käyttäjäksi tai kirjaudu sisään

Kirjaudu