Näissä sun biiseissä on onnistuttu hienosti tekemään tällänen synkkä tunnelma ja näitä on mielen kiintoista kuunnella... Mutta sitten kun näitä on aikansa kunnellut nii alkaa tylsistyä...

Me digataan tätä bändin kesken tosi paljo! Käykääs tsekkaas meiänki pari biisiä jos vaikka herättäis yhtä paljon ajatuksia ku tää. Hyvää musaa!

Tästä kipaleesta tulee mieleen, että samoilee jossain metsässä yöllä keskitalvella ja luulee olevansa yksin, mutta loppupäässä kappaletta alkaa olla eri mieltä. Äänimaailma on hieno, mutta tuota rutinaa on mielestäni liikaa ja jotkut äänet loppuvat liian äkillisesti. Fiilistä löytyy hyvin :)

Ajauduin ajatuksiini alusta lähtien. Nyt nimi on mielestäni hyvin kuvaava. Tyhjyyttä tässäkin on, ikuista sellaista. Rätinä anto semmosta rytmillistä harhaa. Ehkäpä tähän mennessä mieluisin kappale näistä.

Alun padit olisivat voineet alkaa ihan hyvin ilman rätinöitäkin, jotenkin tuo täyden voluumin instarätinä nakertaa tunnelmaa. Toisaalta tasapaksu sisään feidaaminen on aika kliseinen veto, että enpä oikein tiedä. Joka tapauksessa tunnelma on pehmeine dissonantteineen sellainen kun odottaa saattoikin genren ja nimen perusteella; hajamielisiä sointuja ja valitusta särjetyssä ympäristössä.

Värisevä bassoliidi ja pianomaiset rimputtelut sopivat ihan nasevasti yhteen. Olin sieltä jonkun kellonkin tunnistavinani. Laajemmassa kontekstissa tämä on Haava-biisiksi vähän liian hifi, jotenkin minusta tuntui että tuo rätinä yritti luoda yksin sellaista keinotekoista lofitunnelmaa. Loppujen lopuksi olen Kallemanian kanssa samaa mieltä, että useamman kuuntelukerran jälkeen äänimaailma aukeaa vähän paremmin.

Tämän projektin biisit ovat yleisesti ottaen sellasia, mitkä voisi helposti luokitella tekotaiteellisiksi.

Biisi alkaa rätinällä, johon lisäillään pikku hiljaa kaikenlaista. Enimmäkseen tunnelma on harras ja synkkä, se on hyvä. Pitemmän päälle biisi jämähtää vähän, vaikka vaihtelua on. Mitään melodiaa ei tästä jää mieleen, eikä niin ole tarkoitettukaan. Tästä tulee mieleen joku katakombi (se kun pelasin lapsena jotain Ultima kasia, siinä oli katakombeja) tai mustavalkoinen absurdi taideleffa. Haahuilu meininkiä.

Tuo alussa alkava laidoilla kuuluva rätisevä soundi on vähän niin ja näin, pitemmän päälle ärsyttävä, eikä sovi muiden soundien joukkoon, ainakaan koko aikaa. Soundit ovat enimmäkseen kuitenkin tunnelmalliset, varsinkin nuo pianolta kuulostavat (tai uruilta).

Biisistä pitää enempi kun sitä on kuunnellut useampaan kertaan, kuuntelin tässä 4-5 kertaa.

Aivan hyvin voisin kategorisoida tietyn särähtelyn jo kyseiselle projektille miltei ominaiseksi. Tunnelma on julma ja ankaraa ahdistusta pitävä. Jokin kahlitsee ja kuristaa sopivalla otteellaan viime metreille asti.

Alussa kirkon puolella tapahtuu kummia! Ääniä jotka tuhoavat... Nostavat voimaa pirun alueelta... Henget jotka ovat suossa eläneet nousevat pintaan syövät... Syöminen on hiljaista ja tappavaa... Kuuluu narskutusta kun luut hajoilevat... Liha palaa... Elämän loppu on hidas... He sanovat etteivät pelkää kuolemaa, mutta nyt he sen tuntevat se on kamalimmista kamalin... Se vie läpi mustan aukon joka on kumminkin vain portti toiselle puolelle...

Mielenkiintoinen veistos. Synkkyydestä tuli ensimmäisenä mieleen Silent Hill kylminen tunnelmineen..upeaa.

kuollut, vaan ei hengetön. pastori yrittää lohduttaa omaisia tyhjä katse kasvoillaan. urkuri hapuilee synkässä tulkinnassaan, tämä työ taitaa sittenkin olla liian rankka. viidet hautajaiset peräkkäin, kahdet sieluttomat. sentään tänään sielu on vahva ruumiissa, vieraat ja uteliaat ovat kuoria. elävät ihmiset ovat ihmisen kuvia, ihmiset jotka eivät enään vuosiin eläneet itsensä kautta, vaan vain alttarin edessä makaavan ruumiin kautta.

klo 14:05 vieraat astuvat pihalle rupattelemaan.