Nimestä tulee jo ihan pink Floyd mieleen.

Kahteen minuuttiin ja kolmeen kymmenene sekunttiin asti biisi on nii tusina ambienttia, että ei pahemmasta väliä. Se lyhyt lasten pölötys pelastaa paljon ja kiinnostuneena kuuntelemaan enemmän. Enemmänkin olisi voinut käyttää sitä. Se luo kokonaan uuden tunnelman koko jutulle. Sellaisen surealistisemman olon,jossa se perus melodiamassa saa ikäänkuin sisällön joka ei kohtaa ja ajatukset joutuvat valtamaan pitkin ja poikin. No joo... Hyvä asia kyllä myös se musiikki kasvaa teoksen edetessä ja viiteen minuuttiin mennessä myös musiikku on uudistunut ambientimmaisen upeasti, eli salakavalan hitaasti, mutta selvästi ja varmasti. Kappaleen kokonaisuua alkaa näyttää kyntensä mikä on jo tämän pituiselle kappaleelle elinehto.

Siitä alkaakin sitten selvästi toinen momentti kappaleessa. Kubricmainen avaruuskohina ja taustaäännähfyksiä. Sävyttävän syhkähdyttävää kamaa, joka porautuu kokonaan kalloomni vastuttamattomalla tavalla. Tummuus peittää hitaasti ja varmasti kaiken. Aalto kerrallaan hiekkalinnat hukkuvat mereen, mutta toivo ei kuole eivätkä lapset vaikene ahdistuksesta huolimatta. Siinä on minusta aina ollut jotain lohduttavaa koko ajatuksessa. Upeana kotrastina koko tuo ensimmäinen osio toimi tälle ja jotenkin kantaa biisin niille äärille, jonne se kuuluu. Tämä ambientti jotenkin tykkään siitä, että sitä kuunnellaan, vaikka luulen, että rakasaisin tätä myös taustamusiikkina kuunnellessa. Hiljaisesti ja rauhallisesti kuin hengitys tuo simppeli, mutta tunteikas äänivalli taustoittaa sitä itse asiaa, eli noita ihmisääniä. Ääniä jotka saavat elämänsä tuosta musiikista ja musiikkia, joka saa elämänsä niistä äänistä...

...mutta pimeys voittaa...

Kolmas momentti alkaa. Tykkään muuten sairaasti tuosta inisevästä pillistä. Sen sijaan muuten kolmas monetti menee vähän standardi elokuva kauhugenren kliseiden puolele, joskin kauniisti äänitetty ja homma sinällään pelaa keskimääräistä peremmin genressään josta en itse niin välitä. Tähän kohtaan kun olisi saanut vähän rätinää ja säröä, niin johan homma olisi alkanut pelata. Jos silti jotain hyvää tästä viimeisestä momentista sanosin, niin se silti elää jo sopii kokonaisuuten loistavasti.

Jos nyt yhteenvetona sanosin, että eka ja vika momentti olivat kyllä ihan jees ja kiva kuunnella, mutta tuo keskimmäinen pläjäys vaan kosketti niin syvästi. Mahtavaa. Kiitos.

Jokin on vinossa... Päivä on uusi? Mutta huomisen päivä tuntuu olevan se joka puuttuu... Pakko on tänään pitää elämänsä paras päivä... Huomenna se on ohi... Huomenna on moni muukin ohi... Mutta minkä takia? Minkä takia kysyn vaan? Eiko huominen voisi olla jotain muuta?

Tuota päivää en haluaisi elää, uusiksi.

Jokaisen lapsuus loppuu aikanaan. Kellä ennemmin, kellä myöhemmin.
Joillakin lapsilla ei ole koskaan ollutkaan lapsuutta, joten tuo päivä on jo koittanut heille, rauha heidän levottomalla sielulleen. Ne lapset vaeltavat täällä sieluina etsien hautaa ja kiveä, paikkaa itselleen vihdoin ja viimein tulla todeksi edes nimenä tai päivämääränä kivessä.

Biisin kohtuuttomalta tuntuva julmuus on taidokasta ja mestarillista mielenvääntöä, näin elämä on ja näin se tulee olemaankin.

Musiikintekijä on kuin jokin salaperäinen velho, joka näyttää meille musiikin keinoin ihmisen raadollisuuden, mutta myös vilauttaa pätkiä hetkittäisistä hyvistä tunnelmista elämässämme.

Pelon kohtaaminen on osa pelon voittamista, mutta ei aina. Pelottava asia ei poistu välttämättä kohtaamalla se kasvotusten, se voi viedä mennessään ja käy kuten biisissäkin, kaikella on loppunsa. Harvoin ihmiset saavat uuden silmäkerran uusilla nopilla aloittaaksen jotain alusta.

Loppu on loppu, ei sen enempää eikä vähempää.