Mikseri.net

#2 kirjoitettu 03.11.2023 12:27

Mun kohdalla vanhemmat aina osasi ja sai mut kuriin, jos oli tarvis. Olivat aika taitavia mun mielestä siinä. Se muuten taitaa olla niin että esikoiselta usein vaaditaan enemmän.

Omat vanhemmat aika harvoin laittoi meitä tekemään kotitöitä. Ehkä siinä oli jotain tällaista, että olivat itse joutuneet nuorena, maatilalla asuessaan, tekemään aika paljon. Toki siivoustakin joutui tekemään. Oma huone piti siivota, että sai viikkorahan. Eikä saanut muutenkaan sotkea, juurikaan.

Lukemiseen oon kyllä saanut vahvan inspiraation lapsuudesta asti vanhemmilta. Se kulkeekin jo ainakin kolmatta polvea tuolta mun isän puolelta. Ukki oli kova lukemaan ja kannusti isääni ja setääni myös lukemaan.

Kerran on tullut korville ihan kunnolla, kun olin pieni ja vilkas ja pyörin isovanhempien asunnossa liian innoissani tutkimassa. Työhuoneeseen ei olisi ollut lupa mennä.

#3 kirjoitettu 03.11.2023 14:44

Kusipäiksi ei synnytä. Kasvatuksen tuloksena niitä tulee.

#4 kirjoitettu 05.11.2023 12:49

IT kirjoitti:
[...] yksilöitä, jotka ei kunnioita auktoriteetteja [...]

Pitkällä tähtäimellä tuo voi olla hyvä asia. Lähtökohtainen ja kyseenalaistamaton auktoriteettien kunnioittaminen ei kuulu vapaan yhteiskunnan ideaaleihin.

Esimerkiksi virkavaltaa koskien pitää lapselle opettaa miksi kohtuullisen auktoriteetin olemassaolo (ja sen totteleminen) on isossa kuvassa hyväksi kaikille. Työelämässä taas auktoriteetin tulee olla ansaittu; pelkkää pomon titteliä ei tule kunnioittaa, vaan pomon kykyjä ja sitä, mitä hyvää ne tuovat työyhteisölle (ja sitä kautta yhteiskunnalle laajemmin). Sillä tavoin voi ennaltaehkäistä sokeaa vastaikkainasettelua ja kapinointia.

Toisaalta taas pienelle lapselle pitää luoda turvaa jota tämä tarvitsee.
Nähdäkseni eräänlainen kipuraja kulkee siinä, jos vanhemman alkaa tehdä mieli antaa lapselle ruumiillista kuritusta. Jos siihen pisteeseen on tultu, jotain on (ollut) vialla kasvattajassa ja/tai metodeissa ko. lapsen kohdalla.

Olennaista lienee se, että lapset ja nuoret kohdataan yksilöinä eikä yritetä soveltaa sokeaa massaindoktrinaatiota (siis kuvitellen että sama menetelmä toimii kaikkien kohdalla, ja että kaikilla yksilöillä on yhteiskunnassa sama "tarkoitus").
Näin ainakin jos yritetään kasvattaa sivistyneitä, toimijuutensa ymmärtäviä ja itseohjautuvia ihmisiä, eikä pässi/susilaumoja "auktoriteettien" käskyläisiksi.

Toisinsanoen, jos tähdätään vapaaseen yhteiskuntaan jossa toimitaan yksilöiden omasta tahdosta, kurilla kasvattamisen osuus on oltava pienin mahdollinen.




IT kirjoitti:
[...] ja joiden on vaikea käsitellä negatiivisia tunteitaan?

Tuo taas on huono asia. Tunteiden käsittely ja hallinta enimmäkseen yksilön omin voimavaroin - siis sisältäpäin - on individualistisissa yhteiskunnissa avainasemassa. Vanhemmat, avustajat, psykologit yms. eivät voi olla koko aikaa läsnä, ja siksi kasvattamisen tulee antaa riittävästi työkaluja itsensä tuntemiseen ja hallintaan (sekä hillintään).

***

Noin ylipäätään, pidän hyvää asiana sitä että ollaan menossa ns. massaindoktrinoivasta kuriyhteiskunnasta (yksilöiden hallinta ulkoapäin joukkona) kohti sellaista jossa keskeisiä ovat yksilöiden oma toimijuus ja velvollisuudet, niiden ymmärtäminen ja sen mukaan toimiminen (hallinta sisältäpäin).

Jonkinasteisia vaaroja niin nykyisin kuin tulevaisuudessa - sekä lasten että aikuisten kohdalla - lienevät ihmisluonnon lieveilmiöt kuten "mikään ei riitä", "kaikki mulle heti nyt" ja "olen maailman napa".
Vanhimpien sukupolvien kohdalla nuo ovat nähdäkseni vastareaktioita heidän kokemalle niukkuudelle, pakolle ja alistetuksi tulemiselle; nuorimpien kohdalla taas syinä lienevät mm. yhteiskuntamme arjessa edelleen kaikuva sosiaalidarvinismi ja hierarkkisuus, sekä eksistentiaaliset kysymykset joita nuoret eivät välttämättä osaa edes asettaa itselleen, saatikka vastata niihin.

Toivoa tuo nähdäkseni se, että kasvatuksella jossa yksilöllä on (lähes) täysi valta itsensä yli - ja inhimillisen opettamisen tuloksena hyvä tuntemus itsestä yksilönä sekä ihmisyydestä laajemmin - voidaan noiden lieveilmiöiden riskiä jonkin verran vähentää.

Kuitenkin yksi nykyisyyden ja lähitulevaisuuden ongelmista näyttäisi olevan se, että osa kansankerroksistamme toivoo nuorten kasvavan (itsensä tavoin) ensisijaisesti keskenään kilpaileviksi, lähes sokeasti totteleviksi suorittajiksi, ei niinkään oman ihmisarvonsa tunteviksi vapaiksi toimijoiksi.
Monien edelleen olemassaolevien yhteiskuntarakenteiden ja tapojen kautta lapsiin ja nuoriin projisoidaan kuriin, kärsimykseen, raakaan kilpailuun, pakottamiseen ja alistumiseen perustuvia elämänarvoja, ja arjen todellisuudessa tuosta muodostuu jos jonkinlaista sotkua. Jossain vaiheessa tuosta olisi päästävä, tai muuten ajauduttaneen tavalla tai toisella dystooppiseen yhteiskuntaan.

#5 kirjoitettu 05.11.2023 18:13 Muok:05.11.2023 18:18

Olen kyllä melkoinen sääntöisä. Suht tarkat säännöt ja aikataulut, joita myös itse noudatan. Ei arjen pyörittämisen yksityiskohdista voi ruveta lasten kanssa neuvottelemaan. Joistakin sisällöistä korkeintaan, ja silloinkin vain jos asia on ikätasolle sopiva.

Snacke muokkasi viestiä 18:16 05.11.2023

Ja ikätasolle sopiva on lähes aina joku suht pieni juttu. Sillai et kansalaiset luulee että heillä on valinnanvaraa.

#6 kirjoitettu 05.11.2023 20:14

En usko, että on kovinkaan yleinen kasvatus periaate. En keksi omasta kuplasta ketään, kuka noudattaisi suoraan em. kasvatusperiaatetta. Yleisesti voidaan kyllä sanoa, että vanhemmuus on muuttunut, jos vertaan vaikka omaan lapsuuteen ja omiin lapsiin. Miesten rooli on kasvanut, lapsia pyritään kuulemaan enemmän kotona ja kouluissa ja lasten kanssa vietetään enemmän aikaa. Ja hyvässä ja pahassa ehkä lasten elämää sil otellaan ja vahditaan enemmän. Itsekin violetin menemään ilman että huoltajat tiesi miten liilkkeistäni. Ainut mikä tuossa kaverivanhemmuudessa resonoi sanana, että itse tulee puuhailtua paljon omien alakouluikäisten lasten kanssa, esim. sporttia ja pleikkarin hakkaamista.

#7 kirjoitettu 06.11.2023 11:58

F|Bitch kirjoitti:
Jokainen lapsi ja vanhempi on oma yksilö ja niin myös heidän välinen suhde.

Oma teini-ikäinen tyttäreni on paras ystäväni, hän on herkkä ja tunneälyltään äärettömän rikas. Aivan päin vastainen ihminen kuin minä,me kaksi ollaan kasvettu yhdessä tai hän on jopa kasvattanut minua ihmisenä enemmän kuin ketään muu ikinä. Arvostan hänen ajatuksiaan aivan mielettömästi, opin häneltä joka päivä jotain uutta. Sitten taas teini-ikäinen poikani on mun luotto mieheni ja meillä on aivan erityisen oma pettämätön suhde, kumpikin pystyy jakamaan ajatukset niin hyvät kuin synkätkin toisilleen, hän on näistä neljästä eniten minun kaltainen..
Toisiksi nuorin on yksi luonnon lapsi joka on myös äärettömän herkkä mutta enemmän isäänsä tullut ajattelematon hömppä joka ei huomista mieti, eikä tarvitsekaan.. kuopus on vielä niin pieni että hän ei tarvitse kuin ehdotonta rakkautta ja hoivaa.
Upeita yksilöitä jokainen mutta hyvin erilaisia. Heille ei voi asettaa samoja rajoja ja sääntöjä vaan yksilöinä kasvatamme.
.. rakkautta rakkauta... rajoja ja vielä lisää rakkautta.. turvaa ja huolenpitoa..
Ja vielä kerran rakkautta.

Lapsia kun ei omisteta, he ovat vain hetken lainassa.

Tuo on kauneimpia postauksia mitä olen Mikserissä lukenut.

Jaksamista teille kasvatusurakkaan. Jatkuu joskus pitkälle lapsen aikuisikään ja tuo omat haasteensa siinä miten auttaa katkomatta lapsen omia siipiä ja suuntia.

#8 kirjoitettu 06.11.2023 13:04

Olen sitä ikäpolvea joka kasvatettiin lapsena kurissa ja nuhteessa. Tuli joskus tukkapöllyä ja joskus pari napautusta remelilläkin. Olenko katkera? En yhtään, koska silloin harvoin kun jouduin tiukemman kurinpidon kohteeksi siihen oli erittäin hyvä syy jonka tajusin itsekin jo silloin ja vanhempana vielä paremmin.

Säännöt olivat selvät ja niiden noudattamista myös valvottiin. Autojen seassa ei sallittu ajaa fillarilla vasenta kaistaa liikennettä vastaan ilman penalttia; kerran kokeilin mutta toista kertaa en. Joelle ei ollut mitään asiaa jonka säännön ymmärsin viimeistään silloin kun koulukaveri hukkui. Kotiintuloajat olivat selvät ja niistä ei kannattanut lipsua tai tuli kotiarestia. Vanhempia ihmisiä, ja erityisesti opettajia piti kunnioittaa eikä niille huudeltu tai naamailtu. Maassa olevaa ei saanut potkia. Takaisin sai lyödä jos joku kävi kimppuun, mutta tappelun aloittamisesta ei koskaan seurannut kotona mitään hyvää. Ulos ei ollut asiaa jos läksyt eivät olleet tehtyinä. Kaikki vanhemmat vahtivat pihapiiriä sillä tavalla kollektiivisesti, että sekalaiset omat hölmöilyt tulivat nopeasti tiedoksi kotiin.

Veikkaan, että nyt joku kauhistuu moisesta, mutta silloin se oli ihan normaalia. Ainoa asia mikä joskus vähän närästi oli se, että muutamalla kaverilla oli vähemmän tiukka komento kuin minulla mm. kotiintuloajoissa. Pitkästä tukasta käytiin tiukka keskustelu, jonka voitin "kun kaikilla muillakin on"-verukkeella.

Omilla lapsilla oli hyvin selkeät pelisäännöt ja niistä myös pidettiin kiinni. Kotiaresti tuntui olevan toimiva ratkaisu moneen ylilyöntiin. Myös se, että lapsi vietiin naapuriin pyytämään anteeksi aiheuttamaansa vahinkoa tai mielipahaa, tuntui toimivan hyvin. Asiassa tietysti auttoi merkittävästi se, että lasten äiti oli kasvatusalan ammattilainen.

Itselleni vanhemmat olivat vanhempia eivätkä "kavereita" vaikka yhdessä puuhailtiinkin kaikenlaista. Veikkaan, että vastaus olisi suunnilleen sama jos asiaa kysyttäisiin omilta lapsilta.

Jokainen vanhempi tietysti leipoo pullansa ihan itse. Jos toivoa saa, niin olisi hyvä jos kasvatus hoidettaisiin pääosin kotona eikä sitä jätettäisi kokonaan tarhantätien ja -setien tai opettajien huoleksi; niillä kun olisi muitakin töitä tehtävänä.