|
BVR
20370 viestiä
|
#3 kirjoitettu 09.09.2011 22:47
maksulahja kirjoitti:
Harrastukseni on kaivella nenää ja laittaa sieltä löytyvä tavara suuhuni. Homman tekee jännittäväksi se, että nenästä löytyvän eritteen koostumus vaihtelee päivittäin. Joskus löytyy löysää tavaraa joka on huomattavasti vaikeampi saada suuhun sen valuessa pitkin sormea ja joskus huomattavasti kokkareisempaa kamaa joka saattaa jäädä hampaiden väliin. Välillä ei löydy mitään joka on kerta toisensa jälkeen suuri pettymys.
Kaiken tämän totteuttamiseksi onkin etusormen kynsi pidettävä aina hieman pidempänä "kauhan" toiminnan maksimoimiseksi. Miksi tämä harrastus sitten on minulle niin kovin rakas??? Koska räkä on niin helvetin hyvää!
Ei kannata enää osallistua, tässä on ehdottomasti voittaja.
|
|
karman hardon
1998 viestiä
|
#5 kirjoitettu 11.09.2011 15:56
tarina pitäisi kai otsikoida "Aivovamman syntymekanismit" tai ihan vain "Sairaskertomus" 
Jostain varhaislapsuudesta tämä sielunvamma kai juontaa juurensa, niin kuin kaikki muutkin psyyken nyrjähdykset. Muistan nimittäin joskus aurinkoisena kesäpäivänä kirmailleeni pitkin mansikkamaita landella joskus hieman vaahtosammutinta isompana, "auvoisan" 70-luvun lopussa, ja hoilanneeni Freemanin biisiä Ajetaan Tandemilla. Olihan siinä nuoreen mieleen vetoavaa lyriikkaa: "kiroillaan ja syljeskellään". Myöhemmin sitten olen oppinut ymmärtämään, että 70-luvun Kekkoslovakia oli kaikkea muuta kuin auvon tyyssija...eikä tuo kiroilu ja eritteiden viljelykään ole mitenkään erityisen hohdokasta toimintaa.
Seuraavat muistikuvat biisistä, joka teki lähtemättömän vaikutuksen, lienevät muutamaa vuotta myöhemmin tilanteesta, jossa suurinpiirtein samanikäisen serkkupojan kanssa soiteltiin koiranputki-kitaroita ja kailotettiin Pelle Miljoonan herkkää rakkauslaulua Tahdon Rakastella Sinua. Tukkapöllyähän siitä tempusta tuli - äiskä oli erityisen nihkeänä nuorten kölvien lauluesityksestä, koska meillä oli jotain paskantärkeitä sukulaisia vieraisilla.
Varhaisimmat tarttumapinnat musiikkiin siis näyttäisivät syntyneen lähinnä halusta ärsyttää!
(ilmankos se suurin menestys on musiikkirintamalla vielä jäänyt tulematta...)
Alaluokilla sitten ensimmäiset oikeasti ja syvällisesti puhutelleet musiikkielämykset tarjosi lähinnä heavyrock, Iron Maiden erityisesti. Olihan bändin levyn kansissa nuoreen mieleen vetoavaa visuaalista karkkia. Löysin bändin Itäkeskuksen kirjastosta, Helsingistä, about niihin aikoihin kun Powerslave ilmestyi - eli kutakuinkin vuonna 1984. Levyn instrumentaaliraita erityisesti puhutteli hienoilla kitaraharmonioillaan, puhumattakaan levyn rumpaloinnista. Tuohon aikaan kun elättelin haaveita omista rummuista! Kerrostaloasukkina olisin yhtä hyvin voinut toivoa kolmatta silmää tai kalan kiduksia keuhkojeni tilalle. Koulun musiikkikerhossa tuli käytyä paiskimassa rumpuja - samoin kuin joskus noihin aikoihin Helsinkiin ilmestyneessä Musiikki Fazerin Pro Centerissä, joka silloin sijaitsi Mechelininkadulla.
Vielä yläasteelle astuessani kuvittelin, että minusta tulee isona rumpali. Omien lasten myötä olen nyt hiffannut, miksi äiti hommasi minulle mielummin sähkökitaran... ja kuin sattumalta, ollessani 7. luokalla TV:stä tuli dokumentti Jimi Hendrixistä. Ja loppu onkin sitten historiaa
Ärsyttämisen tarve on hieman laantunut vuosien myötä, mutta silti perimmäinen syy musiikintekemiselle on jossain paljon syvemmällä kuin vain jälkipuberteettisella tarpeella tulla noteeratuksi ja saada paljon pillua. Instumenttikin on vaihtunut paljon enemmän taka-alalla olevaan (koskettimet) ja sankarihevistä on musiikkimaku derivoitunut marginaalisempiin tyylilajeihin, teknosta jazziin. Sen verran vastarannankiiskeä vielä on jäljellä, että ensisijaisesti musiikilla haluan miellyttää itseäni, en muita. Jos mä diggaan, ehkä joku muukin saattaa digata. Jos ei, niin eipä se mun päänsärkyni ole
Kiroilu ja syljeskely jatkuu siis, mutta nykyään hieman sofistikoituneemmin 
|
|
Epoche
5248 viestiä
|
#6 kirjoitettu 16.09.2011 12:43
Harmaa harrastus
Kun ihmiskunta oli nuori ja Chernobyl ei ollut räjähtänyt, olin kuin kuka vaan nuori. Sitten rupesin harrastamaan. Löysin monia muotoja ja väreja joita muut ikäiseni eivät nähneet. Olin kuin viipotin, elin kovaa ja lujaa. Sitten lopetin jojo-harrastukseni, toisinaan vieläkin kaipaan niitä aikoja. Tuota aukkoa sielussani täytin mieltälaajentavilla kokemuksilla, joita harrastimme pienessä hyvin suljetussa ryhmässä. Joskus sallimme vieraita keraamme, mutta se häiritsi roolipelaamistamme.
Hieman pitempihiuksisena tutustuin itselleni hyvin rakkaaseen harrastukseen, joka vei minut monia kertoja Jorviin. Jossain vessassa impatun tolun ja hississä suhisseen butaanin välillä tajusin, ettei asia voi kulkea näin kovin pitkään. Reipastin itseni ja suurin vaivoin onnistuin löytämään suonestani subu-ruiskun.
Jatkuvien Kurvin huumeseulan tutkimusten jälkeen minut todettiin ehjäksi ja puhtaaksi entiteetiksi. Pystyn arvostamaan nuoruuteni intoa harrastukseni suhteen, tuntemukset olivat oikeita ja aitoja. Myös psykiatrini on sitä mieltä, tai olisi ellen olisi syönyt hänen sydäntään osana klaanimme rituaalia. Kalpeahko kuu yllä, roikkuu 9 milline vyöllä.
Riisuttu kaikesta ihmisoikeudesta, asuin kauppakeskuksen viereisellä juna-asemalla. Huusin kilpaileville romaneille et menis kotiinsa, poliisit tuli väliin pamppuinensa. Kaato mun Demarin viemäriin, yks nopee ruosteen helähdys ku rautaputki mätkähti perille. Raudoissa kunnes pakkopaita kutsuu, potkien ja kirkuen. Sekasin ku pikkulapset pääsiäisenä virpoen..
Askartelukerhomme kaipaa lisäopetuslapsia, yksikään huono kohtalo ei ole syy lettiä saksia. Slashiki sai lopulta ostettua kitaroita, ku on tarpeeks jumis ni juo rapulaan vaikka soita. Koskaan ole tosissaan, aivot lilluu marinaadissaan. Tunteita jos on, niitä vois kerral poistaa vaik kilon..
|
Ladataan
