Mikseri.net

#2 kirjoitettu 14.12.2009 17:02 Muok:01.01.2010 22:38

Giljotiini

10.8.1789 - Joseph-Ignace Guillotin ehdottaa pään irrottavan mekaanisen mestauslaitteen käyttöönottoa. Laite nimetään Giljotiiniksi.
21.1.1793 - Vallasta syösty Ranskan kuningas Louis XVI teloitetaan giljotiinilla.
27.7.1793 - Maximilien Robespierre valitaan yhteishyvän valiokuntaan. Tuhannet ihmiset joutuvat giljotiiniin vallankumouksen vastustajina hänen toimestaan seuraavan kahdentoista kuukauden aikana. Heistä tunnetuimpina muun muassa kuningatar Marie Antoinette ja nykykemian isänä pidetty Antoine Lavoisier.
8.6.1794 - Joseph-Ignace Guillotin pidätetään vastavallankumouksellisena ja määrätään teloitettavaksi.
28.8.1794 - Maximilien Robespierre teloitetaan giljotiinilla.
3.9.1794 - Joseph-Ignace Guillotinin tuomio pannaan täytäntöön ja hänet teloitetaan giljotiinilla.*

6.8.2008 - Jean-Luc Truffard saapuu Pariisiin. Junan saapuessa Montparnassen asemalle 72-vuotias Jean-Luc ylistää TGV:n nopeutta ja kertoo vieressään istuvalle 24-vuotiaalle Alessia Viviana Bertoluccille, että hänen nuoruudessaan ei pystynyt edes kuvittelemaan, että Bordeauxista pääsisi Pariisiin junalla kolmessa tunnissa. Jean-Luc on Pariisissa tavatakseen tyttärensä Agnès Godardin ja tyttärensä tyttären Isabelle Godardin. Alessia on italialainen turisti kiertämässä Eurooppaa. Hän aikoo viipyä Pariisissa kaksi viikkoa ja suunnata sen jälkeen Hollantiin ja Lontooseen. Jean-Luc ja Alessia eivät ole koskaan tavanneet aiemmin, eivätkä tule koskaan tapaamaan uudestaan. Jean-Luc ei pidä hiljaa paikallaan istumisesta pitkillä junamatkoilla, joten hän aloittaa aina keskustelun viereisellä paikalla istuvan ihmisen kanssa. Alessian kanssa käyty keskustelu ei ole millään tavalla merkittävämpi, kuin millään muulla junamatkalla käyty keskustelu vieruspaikkalaisen kanssa, mutta se mitä kumpikaan ei tiedä on, että tämä keskustelu on viimeinen jonka Jean-Luc tulee aloittamaan matkustaessaan junalla. Jean-Luc Truffard ei nimittäin tule koskaan enää astumaan junaan, sillä 6.8.2008 on päivä, jolloin Jean-Luc Truffard kuolee.

Kello on kaksi iltapäivällä. Agnès pääsee töistä viideltä, joten Jean-Lucilla on vielä runsaasti aikaa käytettävänä. Kuten joka kerta vieraillessaan Pariisissa, Jean-Luc etsii vapaan penkin Champ de Marsista ja istuutuu ihailemaan Seinen vierestä kohoavaa tornia. Vaikka Jean-Luc on syntynyt Pariisissa ja vietti siellä ensimmäiset 45-vuotta elämästään, hän ei koskaan osannut arvostaa Alexandre Gustave Eiffelin suurta mestariteosta aikana, jolloin asui kaupungissa. Vasta kun Agnès oli muuttanut omilleen, ja Jean-Luc päätti vaimonsa Sylvien kanssa muuttaa Sylvien kotiseudulle Etelä-Ranskaan, torni alkoi herättää tunteita Jean-Lucissa. Nykyään se symbolisoi hänelle omaa nuoruuttaan ja kotiseutua.

Jean-Lucin syötettyä puluja Champ de Marsissa ja käveltyä pitkin Seinen rantaa, kello on vihdoin puoli kuusi. Jean-Luc tapaa Agnésin ja Isabellen kahvilassa Rue du Commercella. Agnès ja Jean-Luc juovat kahvinsa ranskalaisittain espressona, mutta Isabelle amerikkalaisittain vedellä laimennettuna. Jean-Luc ei pidä siitä, miten nuoriso ottaa vaikutteita amerikkalaisesta kulttuurista, sillä hän pelkää ranskalaisen kulttuurin rappeutuvan sen myötä. Hän ei kuitenkaan koe saarnaamista kahvin juomisesta amerikkalaisittain oikeutettuna tai järkevänä, joten hän tyytyy toteamaan Isabellelle, että hänen mielestään kahvin tulee maistua kahvilta, eikä vedeltä. Isabelle toteaa, että hänen kahvinsa ei maistu vedelle, ja lisää, että ainakaan hän ei juo maitoa kahvinsa kanssa.

Rue du Lillellä sijaitsevassa elokuvateatterissa esitetään tunnin päästä ilmainen näytös Andalusialaisesta koirasta, ja Agnés haluaa tyttärensä näkevän sen, koska pitää sitä yhtenä ranskalaisen elokuvataiteen merkittävimmistä teoksista. Jean-Luc näki elokuvan 23-vuotiaana ja järkyttyi ensimmäisessä kohtauksessa esiintyvästä silmän viiltämisestä. Hänen mielestään elokuva ei ole sopivaa katsomista 15-vuotiaalle Isabellelle. Vaikka Isabellea ei alunperin kiinnostanut nähdä mustavalkoista mykkäelokuvaa, hän provosoituu siitä, että isoisänsä mielestä hän on liian nuori katsomaan väkivaltaisia elokuvia - onhan hän sentään nähnyt kaikki Quentin Tarantinon elokuvat useaan otteeseen - ja vaatii Jean-Lucia lähtemään katsomaan elokuvaa. Jean-Luc taipuu Isabellen ja Agnèsin tahtoon, mutta ei nauti elokuvasta. Hänen mielestään se on yhä yhtä vastenmielinen, kuin ensimmäisellä kerralla. Jean-Lucin lempielokuva on Aamiainen Tiffanylla. Myöskään Isabelle ei pidä elokuvasta. Hänen mielestään se on liian sekava. Isabellen lempielokuva on Pulp Fiction.

Illan päätteeksi Jean-Luc, Isabelle ja Agnès menevät katsomaan taikuriesitystä Boulevard Voltairella sijaitsevaan teatteriin. Esiintyjänä toimii lupaava nuori taikuri Alain Rivette, joka päättää numeronsa suosittuun giljotiinitemppuunsa, jossa hän valitsee yleisöstä avustajan, jonka asettaa giljotiiniin. Tämän jälkeen terä heilahtaa, ja Alain vetää avustajan pään erilleen ruumiistaan. Alain työntää pään takaisin ruumiiseen, jonka jälkeen avustaja nousee ylös vahingoittumattomana ja kummatkin kumartavat yleisölle. Tällä kertaa arpa osuu Jean-Luc Truffardin kohdalle, ja Alain Rivette pyytää häntä avustajakseen. Jean-Luc aluksi hieman epäröi, mutta Isabelle vakuuttaa, että se on hauskaa, joten Jean-Luc suostuu. Alain asettaa Jean-Lucin giljotiiniin. Jean-Luc Truffard tietää, että giljotiini ei ole oikea, eikä se voi satuttaa häntä, mutta Jean-Luc Truffard on vanha mies, jolla on heikko sydän. Katsoessaan yläpuolellaan roikkuvaa terää ja odottaessaan sen putoamista jännitys kohoaa, ja kun terä putoaa säikähdys on liikaa Jean-Luc Truffardin sydämelle.

Hautajaiset järjestetään kahden viikon kuluttua. Agnès ei tahdo polttohautausta, mutta se on selkeästi mainittu testamentissa Jean-Lucin toiveeksi. Isabelle Godard yrittää olla vahva, eikä itke. Agnés Godard ihmettelee, kuinka hänen tyttärensä voi olla niin kylmä, ettei itke edes isoisänsä hautajaisissa. Syyllisyyttä tunteva Alain Rivette on viimeiset kaksi viikkoa pohtinut, onko hautajaisiin saapuminen soveliasta. Lopulta hän jättää menemättä, koska ei usko Jean-Luc Truffardin omaisten tahtovan nähdä häntä siellä. Alessia Viviana Bertolucci viettää viimeistä päiväänsä Pariisissa. Ohittaessaan hautajaisseremonian, hän ei tiedä, että vainaja on sama mies, jolle hän puhui junassa kaksi viikkoa sitten. Alessia tahtoisi juhlia viimeisenä päivänään Pariisissa, mutta harkitsee sen jättämistä väliin, sillä huomenna hänellä on edessä pitkä junamatka Amsterdamiin.




* Todellisuudessa tätä ei koskaan tapahtunut. Guillotin vapautettiin Robespierren teloituksen jälkeen. Guillotin kuoli olkapäässä olevan tulehduksen aiheuttamaan myrkytykseen 26. toukokuuta 1814. Legenda Guillotinin kuolemasta keksimänsä** mestauslaitteen kautta sattuu vaan olemaan totuutta kiehtovampi tarina.
**Vaikka giljotiini on nimetty Guillotinin mukaan, se ei todellisuudessa ole hänen keksintönsä.

#3 kirjoitettu 16.12.2009 16:34

38 SEKUNTIA


Angel Falls, Texas, 15.7.1883

Kello 13.02.03 - 26
Hautausurakoitsija Alexander Barks katsoi tyytyväisenä arkkua, jonka hän oli juuri saanut valmiiksi, ja raahannut toimistonsa eteen, voidakseen katsoa sitä keskipäivän valossa. Musta puku, joka sopi hänen laihalle, viisikymmenvuotiaalle vartalolleen täydellisesti, kahahti tuskin kuultavasti tämän astahtaessa mietteliäästi muutaman askeleen taaksepäin, katsahtaakseen arkkua hieman kauempaa. Hän sipaisi sormillaan vitivalkoisia pulisonkejaan, kuten aina, kun oli hyvällä tuulella.
”Hionta on ensiluokkaista, kyllä tuossa kelpaa sen Äpärä-Jimin maata vaikka seuraavan ikuisuuden.”, Barks maisteli sanojaan mielessään aikoen ottaa vielä yhden askeleen taaksepäin, mutta se jäi tekemättä kun tasapaino yllättäen horjahti hänen pohkeidensa kohdatessa jotain kiinteää.
Pikimusta, vankkarakenteinen kissa, joka oli ollut vahingossa jäädä jalkoihin itseään kuistilla pestessään, ilmaisi lievän harmistuksensa normaalia äänekkäämmällä naukaisulla ja otti muutaman askeleen kauemmas hautausurakoitsijasta.
”Vietävän katti, etkö muka keksi muuta paikkaa kiusakseni, kuin norkoilla takanani?”, Barks ärähti katsoen kissaa vihastuneena.
Kissa katsoi hautausurakoitsijaan ja naukaisi selvästikin pyytävään sävyyn hänelle, mikä vain vihastutti tätä, jos mahdollista, vielä lisää. Barks näet tunnisti kissan samaiseksi kulkukissaksi, joka tapasi majailla vanharouva Pettyn kuistin alla. Se vanha hölmö leskirouva hemmotteli tuota kapista kattia tuoreella sisäfileellä ja lämpimällä maidolla, aina kun tämä vain jaksoi vaivautua ilmaantumaan paikalle.
Hautausurakoitsija ei ollut koskaan sietänyt tuota kirppusäkkiä, joka tapasi aina luuhata hänen kuistillaan. Mutta siitä tulisi vihdoin loppu, niin hän oli päättänyt, tässä ja nyt.
”Täältä ei tipu mitään, katinpaska, mene muualle onneasi onkimaan! HUS!”, hautausurakoitsija huudahti ottaen samalla äkillisen askeleen kissaa kohti, yrittäen pelästyttää tämän karkuun. Kissa veti korvansa hieman luimuun ja otti muutaman askeleen taaksepäin, muttei osoittanut mitenkään aikovansa poistua toimiston edessä olevalta karkealautaiselta puukuistilta.
”Eiköhän kohta ala juoksu maittaa, itsepintainen kissanperkele!”, Barks ärjäisi ja posket punaisina hehkuen hän otti ähkäisten samassa vasemmalla kädellään oikean jalan saappaansa ja nakkasi sen kissaa kohti.
Saapas osui raskaasti tömähtäen kissaa keskiruumiiseen, minkä seurauksena tämä naukaisi äänekkäästi mieliharmista ja yllätyksestä, samalla kun pinkaisi seuraavassa sekunnin murto-osassa käpälät vilkkuen vinhaa vauhtia karkuun.

”Tervemenoa!”, Barks huudahti katsoen kadulla ohivierivien hevosvankkureiden ohitse pinkovan kissan perään ja noukki sitten saappaansa kuistin lattialautojen päältä, tuntien syvää tyydytystä kun tuo laiska kissanrontti oli vihdoin häipynyt.
Samalla hän tietämättään oli käynnistänyt viimeiset 14 sekuntia omaan kuolemaansa.

Kello 13.02.27 - 40
Kissa juoksi pääkadun viertä vain muutaman kymmenen metriä, kunnes se ohitti pääkadulla saluunan edessä marmorikuuliaan ihailevat reilut kymmenvuotiaat kaverukset, tummatukkaisen Leslien ja pisamakasvoisen, vaaleatukkaisen Wesin, jotka eivät edes huomanneet sen juoksua heidän ohitseen. Toisin oli laita punatukkaisen hienostorouva Loralee Westin, jonka runsas olemus viesti kaikista niistä lukemattomista aterioista, jotka eivät olleet menneet hänen suunsa ohitse.

Neiti West oli tullut juuri saluunasta ulos ja oli juuri syventynyt vaihtamaan muutaman sanan mursuviiksisen, punatukkaisen sheriffi Calhounin kanssa saluunan ulkoportailla, kun neidin nahkahihnassa pitämä valkoinen puudeli äkkäsi pelästyneen kissan juoksevan ohitse. Nykäys, minkä pieni puudeli sai aikaan sännätessään kissan perään, ei ollut iso, mutta se oli tarpeeksi kova, saadakseen neiti Westin tasapainon horjahtamaan. Hienostorouva West näytti vähemmän hienolta kaatuessaan kirkaisten sekavana valkoisen hameen ja hatun, sateenvarjon ja punertavan tukan myttynä portaat alas, suoraan niiden alla seisoskelevien poikien päälle.
Tässä rytäkässä, jossa neiti Westin reisiluu, kaksi Leslien kylkiluista ja Wesin nilkka murtuivat, hihna irtosi neiti Westin kädestä ja puudeli lennähti kissan perään niin yllättyneenä uudesta vapaudestaan, ettei sitä sen koommin nähty. (Voi toki olla, että sen söivät jonain yönä läheisellä ylängöllä majailevat, silloin tällöin maatiloille hyökkäilevät sudet, mutta se tieto jäi varmistumatta todeksi.)

Leslien kädessä vielä hetki sitten niin vakaasti olleet marmorikuulat sinkoutuivat ilmaan neiti Westin tumpsahdettua raskaasti ähkäisten hänen selkäänsä ja lennähtivät juuri ja juuri ohitse vierivän heinävankkurin paalien ylitse, vierien kuivaa, pölyistä tietä eri suuntiin, useimpien niistä pysähtyessä jo muutaman metrin matkan tehtyään. Mutta yksi niistä, kuin näyttäen siltä, että se olisi tehty tätä juuri nimenomaista matkaa varten, löysi aivan oman uomansa tien pinnalta, ja vieri tiellä miltei kahdenkymmenen metrin matkan ja pysähtyi sitten alle puolen metrin päähän tien toisella puolella uudella, kiiltelevällä Browning – kiväärillään huvikseen ammuskelevasta tanakasta, tummatukkaisesta Tom Petriestä. Hän oli ampunut kaksi kolmesta talojen väliseen tilaan pölkkyjen päälle laittamastaan virttyneestä ruokasäilyketölkistä alas ja oli juuri tähtäämässä kolmatta, kun neiti Westin ja poikien ahdingon aiheuttama hälinä kantautui keskittymisen lävitse vihdoin hänen korviinsa.
Etenkin neiti Westin ahdinko nosti jotakin pintaan syvällä Tomin rinnassa. Hän oli näet jo jonkin aikaa ollut tämän verevän olemuksen lumoissa. Ajatus siitä, että voisi esiintyä neiti Westin edessä suotuisassa valossa, sai Tomin sen enempiä ajattelematta kääntymään ja ottamaan ensimmäisen askeleen.
Se olikin hänen elämänsä viimeinen askel, sillä marmorikuula liikahti seuraavassa hetkessä lipevänä hänen jalkansa alla saaden tasapainon horjahtamaan ja sitten hän oli ilmassa.

Tomin haulikkoa pitelevä käsi puristui vaistomaisesti haulikon ympärille jo lyhyen ilmalennon aikana ja kun hän sekunnin murto-osaa myöhemmin putosi tuskallisesti mukulakiven päälle, selkärangan murtuessa rusahtaen solisluiden välistä, kivun valkoinen shokkiaalto iski koko Tomin ruumiin lävitse ja hänen yhä alaspäin, pölyistä tien pintaa kohti laskeutuvan haulikkokätensä sormet kouristuivat kaikilla voimillaan puristukseen, liipaisinsormi mukaan lukien.
Kuului terävä pamaus, kun kohtalokas luoti lennähti matkaansa.

Luoti lennähti erittäin loivassa, vain vajaan neljän asteen kulmassa piipusta ulos omalle, kohtalon sille säätämälle lentoradalleen, ruutihöyryjen seuratessa sitä ulos pöllähtäen.
Se ei kuullut kun Tom huusi täyttä kurkkua kivusta, joka merkitsi hänelle elämänpituista kärsimystä pyörätuolissa.
Se ei kuullut kun tien toisella puolella neiti Loralee West huusi reisiluun murtumisen kivusta, joka saisi hänet loppuikänsä nilkuttamaan, sen enempää kuin Leslienkään valituksia kylkiluiden murtumistaan, (vaiva josta tämä kärsi tosin vain hieman yli kuukauden verran.)
Se ei myöskään kuullut kun, Wes itki murtuneen nilkkansa takia, josta hän kärsi koko sen kesän ja sitä seuranneen syksyn, ja joka kertoisi hänelle loppuikänsä sadeilman tulon eittämättömällä tarkkuudella.
Sokeana ja kuurona kaikelle muulle, luoti kuuli vain oman vihellyksensä syöksyessään yli 200 metriä sekunnissa kohti maaliaan.

Kuolettava raskasmetallipala lensi vain vajaat sata metriä, lävistäen matkalla vauhtiaan mitenkään hidastamatta tielleen osuneen farmarin hevosvankkurin molemmat kangasseinät, ja osuen sitten kohteeseensa, joka oli hautausurakoitsijan toimiston katonharjan päällä, kuuden metrin korkeudessa sijaitsevan punaisella, maalatulla kukolla koristellun tuuliviirin rautainen kannatintanko. Luoti mursi tangon siirtäessään rusahtaen suurimman osan liike-energiastaan siihen ja niinpä painopisteen muutoksen ja kevyen tuulen auttamana raskas tuuliviiri alkoi hetkessä kallistua vääjäämättömästi kohti sen alla kadulle yllättäen syntynyttä sekamelskaa ihmettelevää hautausurakoitsija Barksia.
Tämä ehti juuri ja juuri aavistaa, että jotain oli tapahtumassa, ja käänsi ympäri pyörähtäessään katseensa ylös, siirtyen samalla noin puoli askelta taaksepäin, mutta sekin oli ilmeisesti vain pahaa johdatusta, sillä niin tehdessään hän sattui juuri oikealle (eli väärälle) kohdalle, kun tuuliviirin kannatintanko antoi terävästi kirskahtaen samassa periksi.

Barksin silmät revähtivät auki ja hän jähmettyi paikoilleen tajutessaan, mitä oli juuri tapahtumassa; tuuliviiri tuntui pysähtyneen hetkeksi ilmaan aivan kuin näyttääkseen selvääkin selvemmin mitä tuleman pitää.
Aika tuntui hidastuvan ja venyvän kuin kumilanka yhä ohuemmaksi.
Sitten tuo maaginen hetki meni ohitse, ja tuuliviiri putosi hiljaisesti suhahtaen alas, kuin armoton Damokleen miekka, upoten aina kukon päätä myöten hautausurakoitsijan rintakehään ja lävistäen hänen sydämensä.

Tuijottaen epäuskoisesti rintakehästään nousevaa punaista tuuliviirikukkoa Barks otti korahtaen muutamia askelia, kompastuen sitten omiin jalkoihinsa.
Hän törmäsi kuistin puuseinään ja käännähti yhä korahdellen ympäri, ohjautuen tietämättään selkä edellä kohti juuri valmiiksi saamaansa arkkua, seuraavassa hetkessä siihen kaatua rysähtäen.

”Ei tämä arkku tainnutkaan tulla Äpärä-Jimille”, Barksin päässä takoi ajatus yhä uudelleen, huulien kääntyessä vääristyneeseen hymyyn, kun hän tajusi välähdyksenomaisesti viimeisinä hetkinään koko tilanteen hulvattoman ironian.
Ennen kuin koko maailma pimeni lopullisesti, hautausurakoitsija olisi voinut vannoa nähneensä itse Paholaisen ihailevan koko näkymää, kuin menneiden aikojen taidemaalarit omaa mestariteostaan jälkikäteen silmäillen, kylmillä, kiiluvilla kissansilmillään.
Ja kuka tietää, ehkä hän ei ollutkaan aivan väärässä.

#4 kirjoitettu 17.12.2009 00:15

Ajat olivat mielenkiintoisia. Kaikella tuntui olevan merkitystä. Jaakko nukkui ja söi hyvin, kävi kuntosalilla, vietti vapaa-aikansa hyvässä seurassa. Puolustusvoimista reserviin päästyään hän oli alkanut freelancerina valokuvata ja suunnitella websivustoja. Olihan hänellä sentään pitkä harrastuspohja alalta. Rahasta ei ollut välitöntä pulaa; hän eli mukavasti ja saattoi silloin tällöin ostaa vaikkapa vähän suuremman television. Tyttöystäviä oli ollut pari, mutta Jaakko piti enemmän yhden illan jutuista. Hänen laiselleen sosiaaliselle adonikselle niitä riittikin.

Nyt Jaakko oli juuri pukemassa takkiaan lähteäkseen kävelylle raikkaaseen kevätilmaan. Ehkäpä hänen askeleensa veisivät hänet mukavan pikku kävelylenkin jälkeen hänen suosikkibaariinsa. Kaverit ainakin olivat salilla maininneet illemmalla sinne menevänsä. Ja ties vaikka sieltä tarttuisi mukaan joku nainen. Ehkä tällä kertaa vanhempi? Kypsät naiset olivat Jaakon mieleen. Vaikka ihan tyytyväinen hän tulisi olemaan vaikka palaisi yksinkin sieltä. Silloin voisi ainakin rauhassa lämmittää saunan ja kylpeä kunnolla.

Ulkona tuoksui hyvälle. Sulavan lumen viimeiset rippeet varjopaikoissa näyttivät kutistuvan silmissä. Leskenlehdet olivat jo jokin aika sitten aloittaneet ojanpenkkojen keltaiseksi värjäävän projektinsa. Talven hiekoituksista jäljelle jäänyt kostea sora asfaltilla ratisi mukavasti jalkojen alla. Pari kuukautta aiemmin samassa paikassa äänimaailma olisi koostunut lähinnä talitinttien piipityksestä ja harakoiden käkätyksestä, mutta nyt äänessä oli niin monen lajin lintuja ettei Jaakko tunnistanut niistä puoliakaan. Aurinko tuntui tuona aikana kuin vetäneen Maata kohti lämmintä syliään.

Aurinko...? Hetken aikaa se tuntui yhtäkkiä hypähtäneen toiselle puolelle taivasta. Mutta Jaakko tajusi heti, että kyseessä oli toinen valo, joka oli silmänräpäyksessä ilmestynyt jonnekin kaupungin keskustan suuntaan. Ensimmäisen sekunnin ajan Jaakko ajatteli kyseessä olevan harvinaisen aikaisen ukonilman. Mutta silloin hän tunsi äkillisen, voimakkaan lämpötilan nousun helteiseksi, sitten paahtavaksi. Vain pienen ajatuksen vaatima hetki, ja hänen tajuntansa rekisteröi kuumuuden jollaista hän ei kovana saunojanakaan koskaan arvannut kokevansa. Juuri kun hänen vaistonsa huusi yhtä aikaa "heittäydy maahan!" ja "mihin vaatteeni hävisivät?", hän tunsi tasapainonsa pettävän luonnottoman tuntuisen ilmanliikkeen sysäämänä. Tajunnan hiipuessa loputtomaan pimeyteen hänen näköhermonsa osasivat välittää enää sinisen hehkun.

Seuraavan päivän näkivät vain torakat.

#5 kirjoitettu 05.01.2010 15:28 Muok:05.01.2010 15:28

Mies joka ei tiennyt kuolevansa.

Harmaat betoniseinät ja katulamput kulkivat hiljaa ohitse. Varjot hyppivät seinillä ja hiljaisuuden katu huokui tunnelmaansa. Väsyneet jalat vain jatkoivat ja jatkoivat koska eivät muutakaan osanneet. Eivät kai halunneet. En tiedä, eikä tiennyt tuo yksinäinen kävelijäkään. Karanneet unelmat ja pirstaloituneet haaveet. Päätä kiristävä tunne. Ei vihaa. Ei surua. Ei kumpaakaan enää. Molempia on jo ihan tarpeeksi. Se pieni olento sisällä joka tahtoisi huutaa "SAATANAN VITTU!", oli jo kuollut.

Yksi lamppu välähteli satunnaiseen tahtiin ja mies pysähtyi pylvään juurelle. Joku oli jättänyt siihen kumiankan. Sillä oli oma pikku disko. Siinä oli jotain huvittavaa, mutta suu pielet eivät nousseet. Hän pohti itsekseen, että jos tuosta ei osaa iloita niin sitten ei kannata iloita mistään. Vittu. Totta tosiaan. Jos tuosta ei osaa iloita, niin sitten ei toden totta kannata iloita enää mistään. Syvä huokaus ja katse tulevaan jota ei enää näkynyt.

Jostain syystä mies vain käveli ja käveli. Seurasi ajatuksettomana varjojen leikkiä harmaissa seinissä. Kotona odottivat lapset ja vaimo, mutta hän vain käveli tutun rapun ohi ja jatkoi matkaansa. Ei enää! "Ei enää ikinä!", hän oli ajatellut tietämättä sen olevan totta. Vasemman jalan hiertymä ja illan viileys eivät merkinneet enää mitään. Kerrostalojen seinät ja valottomat ikkunat toistuivat toistumistaan. Iloton kaupunki oli hiljaa ja hengitti omaa kaipaustaan. Odotti aamua ja kiireisiä työmatkalaisia. Mutta ei vielä. Nyt ei ollut mitään eikä ketään. Hetki jolloin olisi kuullut omat ajatuksensakin jos niitä vain olisi ollut. Hiljaisuus hennon askelten kopinan lomassa oli äänekkäämpi kuin mikään muu. Hakkasi päätä.

Kuu heijastui kauniisti vedestä kun katu päättyi merenrantaan. Ei kyyneleitä. Ei mitään. Vain aaltojen hiljainen läsähdys rantakivetykseen. Uudestaan ja uudestaan. Mitättömyyden sinfonia, jota hän oli joskus rakastanut.

Vasta nyt hän tiesi.

#6 kirjoitettu 06.01.2010 04:38

Auto oli ollut pitkäaikainen tavoite. Teinipojasta asti oli Kristian uneksinut juuri tämän mallin ostamisesta. Kaksi kuukautta sitten se viimein tapahtui. Oonakin tykkäsi autosta, vaikkei se ollut perhefarmari jota hän olisi toivonut tulevaisuuden varalle.

Oona oli käpertynyt takapenkille.Hänen silmänsä olivat kiinni. Nukkukoon rauhassa, ajatteli Kristian, ja näpäytti vastamelukuulokkeiden volumenappia. Ylikulkusillat alkoivat vilistä ohi nopeammin, osuen aika ajoin yhteen biisin suhahduskohtien kanssa. Mittarin lukema lähestyi sataaviittäkymmentä. Valehtelurajan sisäpuolella, ajatteli Kristian. Ei tähän aikaan ole muutenkaan paljoa liikennettä.

Suvanto. Hämärtyvä taivas, joka muuttuu haaleansinisestä keltaiseksi, sitten magentaksi ja maanrajassa violetiksi. Tietä reunustavat puut, joiden välistä vilahtelee taloja. Vastaan kiitävä rekka, tuulilasin takana värikkäitä valopisteitä. Huoltoaseman punaiset, pistemäiset näyttötaulut. Avara pelto, jonka keskellä pikkuruinen lato. Metsää loputtomiin, puita jotka rajaavat taivaan valokaistaksi tien yläpuolelle.

Näistä hetkistä Kristian tykkäsi. Ei tarvinnut sulkea silmiään nähdäkseen sen mitä kuuli.

Peilinkirkas järven pinta tien kummallakin puolella. Häikäisevä valo. Kristian käänsi vaistomaisesti rattia. Auto kimposi reunakaiteesta, kääntyi sivuttain ja sukelsi jonkin ison ja tumman alle. Törmäys, voimakas repeävän metallin ääni, sitten korviasärkevää kirskuntaa joka hiljeni vauhdin hidastuessa. Takana välähti. Hiljaisuus.

Kristian katsoi käsiään ja yritti liikuttaa niitä, mutta sormet pysyivät tiukasti kiinni ratissa. Hän nosti katseensa. Järven pinnassa väreili punaoranssi tulen heijastus. Kristian tajusi, että se tulee kauempaa. Parempi näin, ajatteli hän ja yritti taas liikuttaa käsiään. Tällä kertaa se onnistui.

Kristian katsoi olan yli. Takana näkyi tie ja liekit. Aluksi hän ei tajunnut, miksi ne näkyivät niin hyvin, ja jatkoi katseellaan takapenkin etsimistä. Sitten hän tajusi, ettei sitä ole.

Liekit himmenivät. Kristian löysi hapuillen turvavyön napin, sitten ovenkahvan. Hän nousi ulos, käveli tien reunaan, kiipesi kaiteen yli ja laskeutui veteen. Vesi oli lämmin. Hän kellui siinä, kunnes tiellä alkoi vilkkua valoja ja kaksi oranssipukuista hahmoa hakivat hänet pois.

#7 kirjoitettu 06.01.2010 17:10

Kapteeni Coronan lyhyt oppimäärä

Hän astui ensimmäistä kertaa uuden aluksensa komentosillalle, tai olihan hän siellä käynyt usein holoharjoitteiden muodossa, mutta fyysisessä paikallaolossa oli silti jotain erilaista. Hänet oli tuonut paikalle lähettialus Zebra 2, joka oli poistunut takaisin Akatemian suuntaan heti pikahuollon jälkeen. Ylpeänä hän kosketteli vipuja ja nappeja, katseli miehistöään arvioiden - hyväksyvä ilme nuorilla kasvoillaan. Hän oli nuorin Kapteeni ikinä, jolle oli annettu risteilijäluokan taistelualus komentoonsa. Sota tekniikkarotu Hlawteja vastaan oli sujunut masentavissa merkeissä, siinä missä Hlawtejen alukset olivat pieniä ja nopeita, oli ihmisten pakko käyttää pienen kaupungin kokoisia aluksia. Hlawtejen alusten miehistönä toimi yksi alukseen istutettu pilotti, ihmisillä aluksen mukana kulki satoja ihmisiä. Archangel 5, nuoren Coronan alaisuuteen annettu alus, oli yksi ihmisten suurimmista toivoista. Se oli selvinnyt jo monista yhteenotoista, vaikkakin viimeisimmän taistelun aikana oli aluksen vanha Kapteeni saanut surmansa, ei se ollut aluksen vika - vaan vanhan Jimmyn sydän oli pettänyt, eikä taistelun tiimellyksessä sitä ollut ajoissa ehditty hoitaa.

Archangel 5 oli matkustanut rauhalliselle sektori 4,75:delle Thrustin järjestelmään, jotta aluksen uusi Kapteeni pääsisi turvallisesti ottamaan komennon, mutta aikaa ei ollut hukattavaksi. Valmiustilassa olleet moottorit jyrähtivät ja alus kiihdytti kohti etulinjaa, viestiliikenne salattiin virallisella sotacryptillä, joka ilmoitti lähistön aluksille Archangel 5:den olevan sota-alus. Komentokeskuksesta alkoi saapua käskyjä, joita viiveettä toteltiin, koordinaatit asetettiin lähelle Endalin tulitukikuuta. Nopeus kasvoi samalla kun aika hidastui aluksella, tietokoneet pitivät huolen ohjauksesta. Aluksen asejärjestelmät valmistautuivat käynnistymään samalla hetkellä kun vauhti hidastuisi alle valon nopeuden. Archangel 5:den aseistus koostui 24:stä automaattisesta pulssilasertykistä, joiden tehtävänä oli torjua kaikki suojakenttää uhkaavat kappaleet aina projektiiliammuksista kokonaisiin aluksiin, sekä sadasta intergraviohjuksesta ja kymmenestä padatatorpedosta. Ohjukset oli tarkoitettu vihollisalusten lamauttamiseen nopeasti ja torpedot niiden täydelliseen poistamiseen olemassaolosta. Yhden padata-luokan torpedon tuhovoima riitti repimään kappaleiksi kaiken pienikokoisiin kuihin asti. Lisäksi aluksella oli 10 standardihävittäjän lentue, joista tämänkaltaisessa sodassa ei ollut hirveästi hyötyä. Ne pystyivät lähinnä häiritsemään Hlawtejen aluksia.

Alus hidasti nopeasti asettuen Endalin tuntumaan, Kapteenin visiiri ilmoitti lähistöllä olevien alusten, joita oli kaksi, statuksen. Molemmat olivat risteilijöitä, mutta eivät taisteluvuorossa - niitä korjattiin kovalla kiireellä. Kapteeni sai myös tiedon Endalilta, että viimeisimmästä hyökkäyksestä sitä vastaan oli kulunut vain tunteja - kaksi vihollisalusta oli tuhottu, mutta oma torjuntahävittäjälentue oli tietokonevirheen takia joutunut sen tulilinjalle ja muuttunut tomuksi. Kapteeni kirosi mielessään tietokoneitten tyhmyyttä, ne eivät yksinkertaisesti kyenneet laskemaan lentoratoja tarpeeksi tehokkaasti tilanteessa, jossa käytettiin aikaa vääristäviä negaattiplasma-aseita. Mutta tähän epäkohtaan oli tähdännyt hänen koko viimeaikainen koulutuksensa. Ihmiset olivat saaneet käyttöönsä toiselta tekniikkarodulta monipiirejä, jollainen oli myös hänen aivoihinsa kytketty. Se pystyi laskemaan samanaikaisesti monessa eri aikatodellisuudessa, mutta sitä ei vielä ollut käytetty tositilanteessa. Harjoituksissa kaikki oli sujunut, poislukien tilanteet joissa piiri oli ylikuormittanut Coronan kehon aineenvaihduntaa liikaa ja hän oli yksinkertaisesti vain sammunut. Harmi ettei piiriä kyetty kytkemään vielä tietokoneisiin, se kun oli rakennettu biotoimiseksi.

Archangel 5 täydensi varastojaan Endalilta odottaen, sen tehtävänä oli turvata kanuuna-alus Tydeaksen hyökkäystä Hlawtejen kotiplaneettaa vastaan, kunhan se saapuisi. Tydeaksen aseistus oli pelottava, mutta tähän asti sen osumatarkkuus oli ollut todella pettymys. Sen neljä negaattiplasma-kanuunaa olivat tuhonneet lähinnä omia aluksia. Kapteeni Coronan oli määrä käyttää monipiiriään ohjatakseen Tydeaksen tulta, sekä omien alusten sijainteja. Tuleva taistelu voisi olla ratkaiseva, jos Tydeas pystyisi tuhoamaan suurimman osan Hlawtejen laivastosta, niin paikalle saapuva tulitukikuu Medeas voisi tuhota koko planeetan - sen pitäisi riittää lopettamaan Hlawtejen sotainto. Archangel 5:den ja Tydeaksen lisäksi hyökkäyksen ensimmäiseen vaiheeseen osallistuisi 12 muuta risteilijää, tulitukialus Nekros 2 ja kymmeniä pienempiä aluksia. Aikaa Tydeaksen saapumiseen oli enää puolisen tuntia.

Coronan visiiri kertoi Tydeaksen saapuneen, onneksi se oli valmis lähtemään heti, sillä Endalilta saapui samalla ilmoitus viiden vihollisaluksen olevan matkalla sitä kohti. Endal luultavasti kaatuisi, mutta me emme olisi täällä enää silloin. Koordinaatit asetettiin ja matka alkoi, täydessä nopeudessa yhytimme muun hyökkäykseen osallistuvan laivaston. Koko hyökkäyslaivasto ilmestyi samaan aikaan Hlawten planeetan läheisyyteen, samalla hetkellä Coronan visiiri ilmoitti kaikkien alusten komennon olevan hänellä, sekä ankarasta tulituksesta kolmelta eri suunnalta. Vihollisaluksia oli 112, kun helvetti räjähti. Tydeaksen neljä kanuunaa repivät aikaa ja paikkaa erilleen, satoja ohjuksia lensi kohti kohteitaan ja ilma oli kirjava eritehoisten lasersäteiden vuoksi. Kaksi risteilijäämme tuhoutui ennen tulitukialus Nekros 2:sen suojakentän aktivoitumista, nelisenkymmentä vihollisen alusta leikkautui eriasteisiin todellisuuksiin Tydeaksen ensimmäisten energiavarastojen tyhjentyessä tuhoisassa vimmassa. Archangel 5 oli Nekros 2:sen lähellä parhaimmassa suojassa, mutta muut 10 risteilijää siirtyivät suojaamaan Tydeasta sen siirtyessä käyttämään toisia energiavarastojaan - kriittinen neljä sekuntia kului hitaasti. Vielä kaksi risteilijää tuhoutui. Tydeas avasi tulen toistamiseen, nyt jo puolet vihollisen laivastosta oli tuhoutunut, mutta risteilijöiden ohjusvarastot lähenivät loppuaan. Nekros 2 laukaisi viisi torpedoa kohti planeetan pintaa laskettuaan sieltä tulevan tulen lähtökohdan, Tydeaksen piti lopettaa tulitus siksi aikaa kun torpedot ohittivat sen tai ne olisivat räjähtäneet. Neljä risteilijää rähjähti kerralla planeetan torjuntatulessa, johon olimme ajautuneet. Mutta nyt oli Hlawtejen aluksia jäljellä enää 28, Tydeas muutti taas avaruuden repeytyväksi plasmamyrskyksi. Archangelin tietokone ilmoitti kaikkien lasertykkiensä tuhoutuneen, kymmenen hävittäjää erkanivat aluksesta torjuakseen osumia. Planeetan pinnalta kohosi viisi massiivista sienipilveä, Nekros ampui lisää torpedoja Tydeaksen siirtyessä viimeisiin energiavarastoihinsa - neljä sekuntia maksoi kolme risteilijää. Joka puolella lensi osia tuhoutuneista aluksista jotka haittasivat toimintaani tulen koordinoijana, Tydeas tulitti loppuja Hlawtejen aluksia muuttuen lopulta hehkuvaksi kappaleeksi viilenevää avaruutta kaikkien systeemiensä sammuessa energian loputtua kokonaan. Mutta koko vihollislaivasto oli tuhottu, hinta oli kamala. Archangelin lisäksi vain yksi risteilijä oli selvinnyt, tulitukialus Nekros siirsi tehoa suojakentistään aseistukseen ja aloitti varsinaisen planeetan pinnan muokkauksen - jatkuva virta torpedoja kulki planeettaa kohti. Archangelin tietokone ilmoitti lähestyvistä aluksista, joista ensimmäisenä saapuisi tulitukikuu Medeas, aivan kuten oli tarkoituskin. Mutta jotain omituista oli sen saapumisradassa, sekä sitä seuraavassa rykelmässä pienempiä aluksia - niitä oli välillä enemmän ja välillä vähemmän. Heiluin rasituksesta jo tajunnan menetyksen rajoilla enkä kyennyt ymmärtämään mistä oli kyse. Suljin vain hetkeksi silmäni.

Medeas hidasti pyörien hallitsemattomasti, sen kimppuun oli matkalla käynyt vihollislaivasto. Kaikki sitä saattavat alukset olivat tuhoutuneet ja sen sensorit eivät kyenneet saamaan selvää tilanteesta johon se oli saapumassa. Avaruuden pimeydestä ilmestyi Medeas, tuhansia kilometrejä halkaisijaltaan, suojat hehkuen täysillä. Sen ei pitänyt tulla näin lähelle ajatteli Corona unentahmeissa aivoissaan, samalla kun Medeaksen suojakentät tuhosivat Archangelin.