Mikseri.net

#2 kirjoitettu 29.12.2004 13:13

StormHeart kirjoitti:
No Soilwork ainakin saa niihin vaihdoksiinsa mukaan käsittämättömän määrän jännitettä ja patoutuvaa energiaa jonka he sitten purkavat ulos seuraavassa kohdassa. Toimii hyvin.


totta. juuri tuossa figure number 5 pyörii soittimessa itseasiassa.

#3 kirjoitettu 29.12.2004 17:59

Samuel Raggy kirjoitti:
Nine Inch Nails - The Great Below, kohdassa 2:06. Biisin tunnelma kasvaa uskomattomiin sfääreihin... Uuuuuhh!

The Cure - Bloodflowers, kohta 5:53. Kuunnelkaa niin tiedätte miksi.


Enpä kellon kanssa koskaan ole noita biisejä kuunnellut, mutta uskonpa tietäväni mitä kohtia tarkoitat ja olen aivan samaa mieltä.

Yksi mikä nyt tulee nyt mieleen on nine inch nailssin "hurt" jonka kertosäkeen pianomelodia saa kylmiä väreitä selkärankaan ja se lopetus kun biisi kohoaa niihin pariin viimeiseen sointuun (ja perkeleen Johnny Cash oli mennyt poistamaan kummatkin, pianomeldian ja lopetuksen, omasta cover-versiostaan).

#4 kirjoitettu 29.12.2004 18:27

Anthouse kirjoitti:
Jaajaa. Taidan olla ainoa joka pitää Cashin versiota sata kertaa parempana kuin Nine Inch Nailsin alkuperäistä.




Toivottavasti olet juuri se ainoa.
Itseäni suorastaan ärsytti se, että Johnny Cash poisti kaiken sen mikä teki alkuperäisestä versiosta niin loistavan, sanoja lukuunottamatta (vaikka tosin yhden "shit"-sanan oli korvannut "korrektimmaksi"). Olisin Johnny Cashin kaltaiselta legendalta odottanut jotain tasokkaampaa coveria.

#5 kirjoitettu 29.12.2004 19:27

radioheadilla mm. 'my iron lugn':ssa ja 'how to disappear completely':ssa on siistit kohdat kun biisi tuntuu tulevan hulluksi, ja sitten yht'äkkiä jatkuukin taas normaalisti.

#6 kirjoitettu 30.12.2004 07:38

Sanotaan näin karkeasti, että välillä mm. Opethia ja Toolia kuunnellessa alkaa karvannostattajalihaksia kihelmöidä, en nyt osaa mitään yksittäisiä biisejä tai kohtia nimetä. Moni niistä sointuvaihdoksista ei edes ole mitenkään poikkeavia tai nerokkaita, vaan jopa yksinkertaisuudessaan käsittämättömän toimivia.

Vastaavalla tavalla muistan kuunnelleeni Rachmaninovin es-molli etude-tableaun (Op.39 No.5) loppuosaa ensimmäisillä kerroilla aivan monttu auki – koko kappaleen kestänyt intohimoinen paukutus purkautuu mystiseen, leijailevaan pianoarpeggioon (vai mikä lie?), jossa veivataan vain parin soinnun välillä. Siinä onkin muuten säveltäjä, joka on tehonnut minuun kaikista vahvimmin. Sattuneesta syystä.

Mutta aloitusviestissä oli rajaus pop-musiikkiin...? Joku mainitsikin Radioheadin, ainakin silloin aikoinaan minuun todella kolahtivat mm. Paranoid Android sekä häiritsevän samankaltainen Knives Out, etenkin sointumaailmansa puolesta. Ja monet muut kappaleet Bendsiltä lähtien, siihen uusimpaan sillisalaattiin asti.