Tein iltapalakseni makarooneja. Joku oli unohtanut kaappiin sulatejuuston. Lisäsin sen ruokaani. Hyvää, uskokaa vain.

Kaikkialla on hyvin rauhaisaa, puhelimessanikaan ei enää sinun numeroasi. Vilkaisen pahanhajuisesta keittiöstä ulos, vastapäinen punaruskea kivitalo tuijottaa takaisin surullisin kasvoin. "Hmm, kasvot joille ulostaa?" Mietin. Mutta, sekin on tehty jo. Muistan sen kyllä, ja joku käveli ohitse. Sekään ei ollut surullista. Eikä edes noloa.

Voisin ehkä mennä ulos, ulos tästä oluen ja tupakan tuoksuisesta keittiöstä, mutta enpä taida. Kitara on vaativa rakastaja, eikä muutakaan enää ole. Nyt on vain oltava vahva.

Se minä joka olin ennen sinua, ilkkuu korvaani. "Sanoinkos minä? Älä päästä ketään niin lähelle, että sattuu." "Niin sanoit." Kuulen itseni vastaavan. Ja minä vieläpä uskon.

Huokaus.

Edessä helvetillinen tulevaisuus.