Levyarvostelu: -SPOCK'S BEARD - SNOW-


Kokoonpano levyn äänittämisen aikana:

-Neal Morse (Laulu, perkussiot, kitara)
-Nick D'Virgilio (Rummut, perkussiot, taustalaulut)
-Alan Morse (Kitara, Theremin, saha, sello, taustalaulut)
-Dave Meros (Basso, puhallinsoittimet, taustakoskettimet, taustalaulut)
-Ryo Okumoto (Koskettimet, taustalaulut)

Behold the boy - The stranger, the working man's son.

Spock's Beardin pääjäsen Neal Morse otti suuren riskin lähtiessään Spock's Beardista uskonnollisten syiden takia tämän levyn äänitysten jälkeen. Miksi Jumalan tarvitsee hajottaa hyvät bändit osiin? KoRnin kitaristitapauksen jälkeen sain kuulla Neal Morsen valaistumisesta kesken tuoreimman lätyn työstämisen. Muutama kalori olisi kulunut päätä seinää hakattaessa, mikäli Morse olisi jättänyt leikin kesken, vaan eipä jättänyt. Neal Morse otti toisenkin suuren riskin: Aloitti työstämään ensimmäistä konseptilevyänsä, joka verhoaa sisäänsä erittäin maagisen tarinan lahjakkuudesta, nöyryydestä, rakkaudesta sekä ahneudesta. Levyähän ei Suomesta juuri mistään saa, joten netistähän tuo mukaan lähti. Odotukset olivat kovat kun tämä massiivinen tuplalevy pamahti postiluukusta sisään.
Katsotaan miten herrat onnistuivat.

Or maybe you and the white shadow should go get lost!

(Seuraava kappale sisältää paljastuksia juonesta.Siirry suoraan seuraavaan kappaleeseen, mikäli et halua rikkoa Kindereitä.)

Kyseessä on siis fiktiivinen teemalevy, joka kertoo tarinan Amerikkalaisesta työmiehen pojasta, nimeltään John Sikeston. Hänen vanhempansa opettivat häntä rukoilemaan, ja tekemään työtä hiki hatussa, sekä vaalimaan porvarillista elämäntyyliä joka päivä. Vanhemmat eivät erityisesti olleet uskovaisia, kirkossa käyminen oli vain yksi asia tehtäväksi. Niin vain kuului tehdä. Snow ei tästä kuitenkaan erityisesti ilahtunut.
Vaikka vanhemmat antoivat lapselle nimeksi John Sikeston, mutta kaikki muut kutsuivat häntä Snowksi, koska hän oli albiino, iho kuin valkoinen salama. Ongelmana oli, että Amerikan syrjäisissä nurkissa, paikoissa, joissa kaikkien olisi pitänyt sopeutua joukkoon, Snow seisoi hattarana pilvettömällä taivaalla, aatteidensa ja ulkonäkönsä takia. Joka päivä Snow tunsi olonsa entistä enemmän vastasyntyneeksi.
Eräänä aamuna vanhempien herätessä Snowin sänky oli tyhjä. Hän oli karannut kotoaan vain vaatteet, kasettisoitin ja patteripakkaus mukanaan, suuntanaan New York City. Snow ei pahemmin katsonut taaksensa jättäessään kotinsa, päinvastoin hän sanoi: "I never saw such a place in all my life".
Päästyään Isoon Omenaan Snow tapaa aivan innoissaan olevan herran, Harlem Knightin, joka yrittää houkutella Snowta strippiklubiin, mutta Snow kieltäytyy. Knight nauttii saadessaan kiusata ja uhata Snowta huudoillaan, kunnes nuori poika tarttuu Knightia kädestä, ja jotain tapahtuu.
Knight on nuori mies täynnä vihaa. Syynä on, että menneisyydessään hän näki oman isänsä piestävän hengiltä olohuoneen lattialle, katsoessaan ovenraosta. Snow auttaa Knightin irti epätoivosta ja vihasta, pistäen mystisen kykynsä koetukselle.
Knight tajuaa, että Snowssa on jotain todella erikoista. Heistä tulee oivallinen parivaljakko. Snow alkaa keräämään katseita New Yorkin kaduilla, mutta tällä kertaa myönteisesti.
Knight ja Snow rupeavat levittämään sanaa addiktoituneille ja ongelmaisille ihmisille (ja miksei myös muillekin haluaville) tapaamisesta, jossa puheen tulisi pitämään pitkään kärsinyt, menneisyydestään katkera, mutta vain 17-vuotias Snow.
Kadun ihmiset ovat kuulleet tällaista jo satoja kertoja aikaisemminkin, mutta tämä tapaus vaikuttaa paljon erilaisemmalta. Jokin tässä lumivalkoisessa miehessä ilmiselvästi kiinnostaa heitä. Puhe albiinopyhimyksestä psyykisen mielen kanssa saa väkijoukon kiinnostumaan tapauksesta.
Puheen jälkeen ihmiset huomaavat, että tällä kertaa kyseessä ei ole mikään silmänkääntötemppu. Snow kerää puheellansa järjettömät massat puolelleen. Hän ja Knight perustavat "A Touch That Heals"-organisaation, joka nostaa jokaisen kodittoman maasta seisomaan.
Mutta sitten rupesi Snowlla nousemaan päähän. Ego ottaa vallan Snown rakastuessa tyttöön nimeltä Carrie, joka vihaa häntä kaikin puolin. Päästyään tyttöä kosketusetäisyydelle hän näkee jotain ihan uutta - ikioman kohtalonsa, joka ei ole kauhean miellyttävä.

Tästä eteenpäin juonta on turha paljastaa. Sanoitukset ovat nerokkaita, oivaltavia, hauskoja sekä koskettavia. Kyllähän tätä kuunneltaessa tuli tippa linssiin ensimmäisen kerran, myönnettäköön. Tarinan loppuratkaisu valitettavasti jättää aivan hieman toivomisen varaa.

You're the focus the beam - You're realities dream
You're the blue in my black - You're the wind at my back

Musiikillisesti bändi on aivan omaa luokkaansa, enkä tarkoita kiertoilmausta huonolle. Bändin kokoonpano on uskomaton. Jokainen jäsen on monitaituri, ja soittovälineet ovat huippuluokkaa. Esimerkiksi kosketinsoittajalla Ryo Okumotolla on allaan tusinoittain syntetisaattorieita, mukaanlukien maailman ensimmäinen sarjavalmisteinen Minimoog.
Välineurheiluksi musiikki ei kuitenkaan jää. Soittotaitoa ei voi suitsuttaa liikaa. Nick D'Virgilio pistää välillä niin mahtavan kuuloisia rumpukomppeja, synkooppeja sekä fillejä, että hän nousi henkilökohtaisen lempirumpalilistani kärkisijoille välittömästi. Dave Meroon basso murisee välillä juuri sopivan matalalta, mutta nousee pätevästi rakennettuna aina otollisimpaan hetkeen loistamaan esille. Morsen veljesten kitaratyöskentely saa sanalla sanoen hiljaiseksi, sekä koko bändin yhteistyönä toimivia, aivan upeita stemmalauluja vain saa musiikkia vähänkään arvostava ihminen missata!
Ihan selkäpiitä viilsi upeasti, kun lätty lähti rullaamaan. Levyn aloittaa teemaan sopivan kevyesti alkava Made Alive/Overture, joka rävähtää hienoon kitara- ja kosketinsoitinvallien fuusioon. Järjettömän upeat soittokuviot joka instrumentilla nostavat tämän kappaleen levyn parhaimpiin välittömästi.
Tästä eteenpäin jatketaan hiukan rauhallisemmissa, vaan ei lainkaan huonommissa merkeissä upeilla slovareilla ja todella hyvin tehdyillä, ei-itsetarkoituksellisen kikkailevilla progerockbiiseillä. Levyllä ei ole yhtään väliinputoajaa, vaan juoni nivoutuu erittäinkin tiukasti kappaleiden ympärille. Kaikki kappaleet toimivat yksilötasollakin loistavasti, minkä toimimista Neal Morse epäilikin vakavasti tehdessään levyä, mikä on kieltämättä tärkeää ja harvinaista teemalevyssä. Onneksi mies onnistui.
Enkä alkupuheessani pilaillut. Snow- levyn jälkeen Neal Morse, bändin sielu, lähti kävelemään kohti gospelintäyteistä soolouraansa. Neal valitettavasti vei Spock's Beardista osan mukanaan. Muut levyt Snowsta eteenpäin ovat kyllä todella hyviä kokonaisuuksia, mutteivät yllä mitenkään tälle tasolle, joka nostaa käsitteen musiikista aivan uusiin sfääreihin.. Kehotan siis kuuntelemaan tämän levyn ensimmäisenä, ennen muihin levyihin tutustumista.

Ei voi mitään. Snow räjäyttää tajunnan upealla tarinallaan ja kappaleillaan. Oikein yritinkin etsiä levystä huonoja puolia. Pieni valituksen aihe taustakuoroista, jotka joskus peittyvät liikaa muun musiikin alle. Olisivat piru vie ansainneet lisää voimakkuutta sieltä pohjalta. Tämä tosin on vikisemistä pikkuasioista, koska levy viekin muuten sitten täysin mukanaan.

Jokaisen itseäänarvostavan progressiivisen musiikin ystävän levyhyllystä pitäisi löytyä muutama klassikkolevy. Eräs niistä on Genesiksen Selling England By the Pound, toinen taas Pink Floydin Dark Side of the Moon.. Spock's Beardin nuori mestariteos Snow saa sijan välittömästi näiden vanhusten vierustaan. Osta levy.

*****/*****
(5/5 tähteä)

If you specify who has made you cry
Who can give the suicidal blues
I - I'm the guy
.