Iwatsw:n minialbumi on purkissa, kannet pitää vielä tehdä painovalmiiksi. Sitten homma onkin jo suurimmaksi osaksi poissa omista käsistä.

Vaikka itse olenkin lopputulokseen tyytyväinen - musa kuulostaa aika lähelle siltä, miltä alunperin sen olisinkin halunnut kuulostavan - täytyy silti varautua valitusten kuoroon, jotka protestoivat aiempaa parempia soundeja ja sitä, kuinka bändi on nyt sitten täysin menettänyt aiemman lo-fi -viehätyksensä. Itseäni on aina vituttanut kaikenlainen luonnollisesta muutoksesta valittaminen ja menneeseen takertuminen, joten itsehillintää tulen tarvitsemaan jatkossa. Voisin alkaa käyttämään rauhoittavia lääkkeitä. Hiton indiekonservatiivit! Katsokaa mitä te teitte minulle!!! :)

Periaatteessahan minun pitäisi olla kai hyvinkin otettu, jos joku tulee väittämään, että tuottamani matsku on jotenkin liian sliipatun kuuloista; enhän minä tiedä äänittämisestä oikeastaan mitään.

Tosiasiassahan tulossa oleva CD kyllä kuulostaa edelleen varsin kotikutoiselta, siitä ei pääse mihinkään.

Ja oikeastaan minun piti kirjoittaa jostain ihan muusta asiasta, jota en enää saa mieleeni.

Taidan vaikka lueskella.

Olin lukemassa Kari Enqvistin esseekokoelmaa "Vien Rucolan takaisin". Olen lukenut Enqvistiltä kolme muutakin kirjaa, ja tätä nykyä ehdoton fani. Suomen kahdesta näkyvimmästä luonnotieteiden popularisoijasta hänen ohelllaan se näkyvämpi on Esko Valtaoja, jolla on astetta provosoivampi tapa kirjoittaa ja monta astetta suurempi karvoituksen määrä. Olen aina nyrkit valkoisena intoilemassa ja kääntämässä kaukosäätimestä ääntä suuremmalle kun Valtaoja on TV:ssä jonkin keskusteluohjelman vieraana, tavallisesti väittelemässä hyvin turhautuneen oloisena jonkin uskontokunnan edustajan kanssa.

Pidän itse kuitenkin Enqvistin kirjoista enemmän. Täytyy vain toivoa, että hänkin Valtaojan tapaan kehittäisi itselleen helposti tunnistettavan TV-olemuksen, joka vetoaisi nuoriin mieliin. Jos saisin ehdottaa, niin ehdottaisin erittäin paksusankaisia suuria silmälaseja, jotka nenällä roikkuessaan antavat vaikutelman hieman ylimielisen oloisesta superälystä.
Itse graafisen alan opiskelijana elän kaikenlaisten postmodernististi ajattelevien tunneäly-humanistien keskellä, joille Michel "tykkään ruoskimisesta" Foucault on vieläkin kova juttu, joten tätä taustaa vasten suomalaisen fyysikon luonnontieteellisten tekstien lukeminen tuntuu todella raikkaalta. Sitä saattaa jopa oppia jotain!

Nyt nenä kirjaan. Seuraavana odottaa Neil Gaimanin uutuus "Ananzi Boys".