Viikonloppuna jamireissulla Hki-Mikkeli-Oulu: ihmisiä, ilolientä, rokkia, ryyppäämistä. Sosiaalinen maljani on täyttynyt, kohta läikkyy. Sen vuoksi nyt on oikea hetki vetäytyä (siksikin, että kahden viikon kuluttua on pääsykokeet ja lukeminen on jäänyt jokseenkin taka-alalle viime viikkoina), ottaa oma tila, aika, ajatusten avaruus. Vaikka kyllähän minä tiedän, miten tässä teatterissani taas käy. Ensi syksy sitä samaa kuin kaksi edellistäkin, koko vuosi samaa tyhjää ja toteutumatonta toivetta.

Vaikka karkaat
palaat aina takaisin
samaan nahkaan
samoihin raameihin
samoihin kahleisiin
aina taakse samojen ovien

Sataa. Miksi vain silloin muistan, että voisin varjonkin ostaa? Espan keikalla ei sentään pisaroinut, kylmä kuitenkin oli eikä soitto sujunut kohmeisin käsin, sierettyvin sormin. Ja sentään muutama mölisevä katsojakin oli onnistautunut paikalle pällistelemään... Kiitos heille suosiollisuudestaan.

Siskoni voitti eilen Kallion Karaokekuningatar -tittelin. Niin se suvussa seuraa, minäkin kun olen Kaupungin Karaokepresidentti (missäköhän se palkintoreissu Budapestiin viipyilee?)... Kaikin puolin musiikillisissa merkeissä nämä ajat edenneet vahvistaen entisestään sitä tahtoa ja tuntoa, että laulu (kirjoittamisen ja kielen lisäksi) on minun oikein luontoni, se säie joka sitoo minut tänne, tähän maailmanmuotoiseen todellisuuteen.

Hiusteni hirttoköysien
syyt, kyyt
kiertyneinä kaulalle
solmuiksi solisluille

Joko ilmat ovat minun mieleni kuva tai minun mieleni niiden, mutta tällä hetkellä minussakin sataa, syviä ja kylmiä meriä. Kaupungin yllä harmaa siipi, kattojen riviin raapiutuva. Missä parantajani, haavani hiljainen sitoja?