Gary Primich Storyvillessä

Storyville on merkittävä paikka sikäli, että siellä taitaa olla ihan joka ilta livemusaa. Ja mitä bändejä. Useasti toki esiintyvät samat kotimaisetkin bändit, mutta paikalla vierailee myös suht säännöllisesti rock’n’ rollin, bluesin ja no, jazzinkin kansainvälisiä taitureita. Yleensä nämä bändit ovat tehneet työtään niin pitkään, että keikkatilanteessa tuntuu, että kaverit soittaisivat ”selkäytimestä” vaikka mitä tapahtuisi. Mutta silti myös itse soittamisesta nauttien.
Storyvillen sivut löytyvät netistä helposti ja sieltä voi tilata itselleen ilmaisen Happy hour news -lehden, josta kätevästi näkee Storyvillen (ja myös On the rocksin) parin kuukauden keikkatapahtumat. Monesti olen käynyt siellä myös ihan uteliaisuudesta zekkaamassa bändejä, joita en tunne, mutta joilla on esim ”vetävä nimi”. Liput on n. 8 Eur ja viina melko kallista, mutta kun nuo kiinnostavimmat keikatkin on yleensä keskellä viikkoa, niin toisinaan tulee käytyä myös omalla autolla.

Primichin olin nähnyt jo pari kertaa aiemminkin ja mies on todella leppoisa ja sympaattinen. Varhaisimmissa levyn kansissa mies näyttää ehkä vähän Mel Gibsonilta, mutta niin kuin vuodet meitä kohtelevat, tulee nykyään mieleen enempi James Gandolfini. Harppua äijä soittaa todella mojovasti ja lauluäänikin erittäin tunnistettava ja vahva. Monilla aiemmilla levyillä miehellä oli kitaristina suomalaista sukujuurta oleva Mark Korpi, joka toi Garyn levyille hyvää persoonallisuutta. Bändi erottui selkeästi muusta tarjonnasta juuri persoonallisuudellaan. Edellisellä keikalla kitaristina oli nuori reipasotteinen telecaster-poika, joka soitti juuri niin kuin biisit levyilläkin menee ja sitä telen revittelyä oli todella ilo seurata. Nyt kitaristiksi oli tullut uusi mies, joka oli omiakin levyjä oman bändinsä kanssa tehnyt. Mies soitti juuri niin kuin tuossa tyylissä kitaraa tuleekin soittaa ja esitti myös laulaen omia biisejään. Mutta… vaikka kaveri oli ihan erinomainen, tuntui osa bändin persoonallisuudesta kadonneen. Orkesteri vaikutti välillä aika tavanomaiselta blues-ryhmältä. Etenkin kun kitaristi teki sen mitä kaikki paremmat kitaristit näköjään aina tahtovat tehdä; soittaa T-Bone Walker klassikoita. Minusta se on vähän turhaa. Garyn omat vanhat biisit olisivat olleet kivampia kuulla. Kitara oli vanha Kay ja vahvarina blues junior. Pakko oli käydä asetukset kurkkaamassa, kun itsellä on samanlainen ja samaltahan ne suunnilleen näytti, kuin mitä ne yleensä on olleet, kun olen kurkkimassa käynyt, eli master kybällä. Näinhän sitä 15 wattista putkikonetta parhaiten hyödynnetään. Sanotaan nyt sitten tästä miehestä vielä, että fleda oli upea.
Basisti soitteli sähköbassolla. Kontra ois tietty ollu sopivampi. Ei siitä sen enempää.
Rumpalilla oli vähän kärsivä ilme enimmän aikaa ja jo edellisellä kerralla kiinnitin huomiota siihen, miten monessa biisissä oli saman tapainen komppi. En tiedä miksi sitä kutsutaan, (jos sillä joku nimi on) mutta käytännössä siis mies paukutti molemmilla kapuloilla virveliä. Komppi ei ole helppo, mutta erittäinkin toimiva, kun sen osaa. Ja tämä mies osasi, vaikka vähän irvistelikin.

Loppuillasta lavalla vieraili myös itsekin säännöllisesti s-villessä keikkaileva harpisti ”Good rockin” – ”Raw Gary” Kempas. Joka muuten myös kirjoittelee näitä keikka-arvioita ihan alan lehtiin. Harpistina kaveri on varmasti tämän maan kärkeä.

Bändillä on soitettavaa niin paljon, että kuulemma kahtena peräkkäisenä iltana saattaa soida tyystin eri biisit. Kolmannen setin jälkeen piti sitten kyllä jo liueta paikalta, kun oli aamulla menoa, mutta bändi veti kyllä sitten vielä neljännenkin setin. Se taitaa olla joku s-villen rule, että neljä settiä pitäis soittaa… en ole ihan varma tästä.
Hyvä oli. Ei kaduta, että lähdin. Useimmat illat tulee kuitenkin vietettyä kotona.

http://www.garyprimich.com/home.html

http://www.storyville.fi/ohjelma.htm

Muoks# 27.9.2007
Niin lähti tämäkin loistava muusikko... http://markdrubin.blogspot.com/2007/09/gary-primich-rip.html