Joku voisi kuvitella, että edellinen kirjoitukseni oli yhtä laaduton kuin Hesarin. Hän voisi jopa olla sitä mieltä, että valtion ei todella tarvitse puuttua tulonjakokysymyksiin. Riittää, että valtio turvaa yksilön oikeudet omaisuuteen ja fyysiseen koskemattomuuteen.

Minulla on tälle ihmiselle yksi sana: oikeudenmukaisuus. Kuinka paljon tästä kaikesta, mitä me yksilöinä satutaan nyt omistamaan on sattuman ja onnen suomaa? Väittäisin, että aika helvetin paljon.

Kuvitteleeko tosissaan kukaan, että esim. heidän palkkansa olisi jotenkin ansaittu? Tottakai työntekijä palkkansa ansaitsee, mutta mikä on oikea määrä? Onko se juuri oikea, mitä hän tienaa juuri tällä hetkellä, vai onko se kenties 5 euroa enemmän per kuukausi, tai vähemmän. Helppo vastaus olisi sanoa, että sen verran mitä hän on sitoutunut sopimuksessaan ansaitsemaan. Entäpä jos joku osoittaa tätä ihmistä pistoolilla päähän, ja sanoo, ”että jos et allekirjoita sopimusta niin mä ammun sut!” Onko tämä sopimus sitten oikeudenmukainen?

Parempiakin esimerkkejä voidaan keksiä, kun ajatellaan, että kuinka paljon vaihtoehtoja meillä todellisuudessa on edistää elämäämme? Mitkä ovat vaihtoehdot, kun sanomme huonolle sopimukselle ei? Ovatko kaikki sopimukset huonoja?

Suomessa asiat ovat suhteellisesti paremmalla tolalla kuin maailmalla yleisesti... ainakin toistaiseksi. Se on johdonmukaisen yhteiskunnallisen kehitystyön ansio, josta saamme kiittää kovaa työtä tehneitä äitejä ja isiämme, ja poliittista kompromissia vasemmiston, oikeiston, työväen ja omistajien välillä.

Jos Suomen arvostetuimmassa ja luetuimmassa lehdessä kirjoitetaan pääkirjoituksena tuollaista elitististä yksilölliyyttä korostavaa paskaa, niin nykytilanteesta on syytä olla huolissaan. En edes kykene ja halua kuvitella sitä perseennuolemisen määrää, joka on johtanut tilanteeseen, jolla pääkirjoittaja on työpaikkansa lehdessä ansainnut.

Onnesta ja sattumasta voisin kirjoittaa lisää vähän laajemmassa kontekstissa.

Toisella kertaa...