Vanha suuri linna, 1800-luku, Munabithia, jossain Transkarpatian takamailla, Hemlockmetsän ympäröimänä, Akryllin kreivikunnan järven lähistöllä.

Kaukana ajassa ja vielä kauempana kartalta, sumuisen Hemlockmetsän siimeksessä, kohoaa linnake nimeltä Velgrathin kammio. Munabithian valtakunnan kaakkoiskulmassa, järvensinisen Akryllin kreivikunnan kainalossa, seisoo tuo kivinen jättiläinen harmaa, viileä ja ikuisuuden tuntuinen.

Linna ei ole vain kiviä ja tornia se elää. Sen seinissä humisee vuosisatojen kuiskaukset, ja sen ikkunoissa näkyy joskus hahmoja, joita ei ole kirjattu historiaan. Siellä asuu nykyään Olof, entinen porkkanaraastemestari, nykyinen aikamatkaileva smetanaherttua. Hänen salaiset reseptinsä voivat joko palauttaa muistoja tai herättää unohdettuja legendoja.

Eräänä sumuisena iltapäivänä Olof seisoi linnan kolmannen tornin uumenissa, pienen rautahellan ääressä. Hän sekoitti jotain, mitä hän kutsui Munabithian muistojen muhennokseksi reseptiä, jota ei oltu valmistettu vuoden 1452 jälkeen, ja jonka viimeinen valmistaja oli kadonnut jäljettömiin Akryllin järveen.

Se ei ole mikä tahansa linna, vaan siellä kaikuu kermaisen kastikkeen henkäys jokaisessa holvikäytävässä. Seinät on muurattu smetananvalkoisesta kivestä, ja katon torneista tihkuu hiljaa tillin tuoksua, etenkin sadepäivinä. Linnassa ei ole perinteistä valtaistuinta, vaan suuri, pyöreä ruokapöytä, jossa päätöksiä tehdään haarukoilla kilistellen.

Linnan vanhassa keittiössä, jossa liesituulettimen korvaa loitsukirja, Olof sekoittaa hiljaa smetanaa ei pelkkänä ruokana, vaan elävänä muistonesteenä, joka voi palauttaa unohtuneita aikakausia tai muuttaa menneet maut toivoksi tulevaan.

Sanotaan, että Smetanan linnan salaisimmassa kellarissa piilee resepti, jonka valmistaminen vaatii kolmen eri aikakauden ainesosia ja yhden vilpittömän muiston.

Smetanan linnan kellarissa asuu myös hovimestari Rikhard munajääkäri Grunwald, joka ei ole pelkkä hovimestari, vaan myös entinen kananmunataikojen oppimestari ja Munabithian viimeinen elossa oleva muna-alkeemikko.

Rikhard Grunwald kantaa yllään raskasta, tillillä kirjailtua viittaa ja hopeasta taottua munasinettiä, jonka keskellä on smetanaan upotettu jalokivi vanha keltuaiskivi, jota käytetään ennustamaan ruokaonnen käänteitä.

Hän ilmestyy vain öisin, juuri ennen kuin kellarissa oleva kynttilä alkaa lepattaa sinisellä liekillä. Siinä hetkessä Grunwald astuu esiin varjoista ja tarkistaa, että Smetanan reseptikirjat ovat lukossa ja smetanaaltaat täynnä. Hän uskoo, että oikea kermainen tasapaino säilyttää linnan ajan virrassa ja estää menneiden maukkujen karkumatkan tulevaisuuteen.

Sanotaan, että jos joku uskaltaa haastaa Grunwaldin kermataikojen kaksintaisteluun ja selviää siitä kunnialla, hänelle annetaan pääsy Salaiseen Ruokasaliin, jossa tarjoillaan ateria, jota ei koskaan unohdeta eikä voida toistaa.

Nenno hove HELLI! ikiaikainen tervehdys, joka kaiun lailla kantautuu Smetanan linnan korkeimmasta tornista aina Hemlockmetsän rajamaille saakka.

Tuo huudahdus ei ole pelkkä sana, vaan rituaalinen avaus: sillä herätetään linnan piilotetut koneistot, aktivoidaan vanhat keittiöloitsut ja kutsutaan paikalle ne, jotka tuntevat kerman salaisuudet. Sanotaan, että kun Nenno hove HELLI! kajahtaa oikein, hovimestari Grunwald kohottaa jalustapadastaan hopeisen vispilän ja sanoo vain: Kermaympyrä on valmis. Aloittakaa sekoitus.

Vuonna 1883 kahdeksantoistavuotias Olof af Lothar istui metsässä. Ei puistossa, koska Munabithianiassa ei ollut puistoja. Hän joi boysenmarjaviintä (römpsämehuun hän tutustui vasta kaksikymmentäkaksivuotiaana). Hänellä oli mukanaan höyryvoimalla toimiva gramofoni, josta hän kuunteli Edward Griegin suurimpia hittejä. Gramofoni oli myöhemmillä vuosikymmenillä tarinaan astuvan Römpsämehupuristimen esi-isä.

Ja juuri siinä hetkessä, metsän hiljaisuudessa ja höyryn henkäysten säestämänä, syntyi jotakin tärkeää ehkä ei vielä resepti tai keksintö, mutta tunnelma. Olofin katse harhaili sammaleisten kivien yli Hemlockmetsän tuulessa humiseviin latvuksiin, ja Griegin sävelet toivat mukanaan kaihon, jota hän ei osannut vielä nimetä: römpsyys.

Hän ei vielä tiennyt sitä, mutta juuri nuo sävelet ja viinin pehmeän happamat vivahteet toimivat alitajuisena siemenenä KaakaoRooibosrömpsämehun synnylle. Eikä gramofonikaan ollut sattumaa siitä kehittyi aikojen myötä Puristin, monivaiheinen musiikkikäyttöinen aromeiden erottelija, jonka avulla römpsämehu saatiin soimaan taajuudella, joka avaa muistot.

Tuo päivä metsässä, tuo hetki viinin ja sävelten välissä, oli itse asiassa ensimmäinen Maukkuvaikutushetki: tilanne, jossa ympäristö, tunne ja maku kietoutuvat toisiinsa niin tiiviisti, että se muuttaa aivojen smetanakeskusta pysyvästi.

Se oli Victor Welle, huonotapainen öykkäri, joka houkutteli Olofin boysenmarjaviininjuopottelijaksi. Vasta vuonna 1905 Aikaterine Ponteva (tuolloin ei vielä paronitar, vaan kotiopettajatar) tutustutti nuoren Herra Olofin römpsän iloihin.

Victor Welle tuo visusti vääränlainen ystävä oikeaan aikaan. Hänellä oli aina yllä silinterihattu, joka ei koskaan sopinut säähän, ja hänellä oli taipumus lausua runoja väärillä kielillä. Boysenmarjaviini virtasi kuin aika itse katkonaisesti ja silloin tällöin aivan liikaa kerralla.

Mutta sitten tuli Aikaterine Ponteva, sivistynyt kuin käsin kirjaillut liinat, ja silti silmissään välke, joka enteili mullistuksia. Hän oli nainen, joka opetti latinaa aamuisin ja iltahämärässä valmisteli hiljaa römpsämehun ensiaskeleita: keittiössä, joka tuoksui kuivatuilla koivunlehdillä säilötyltä uteliaisuudelta.

Vuonna 1905, juuri lumien sulaessa ja Hemlockmetsän kuiskatessa kevättä, Aikaterine tarjosi Olofille ensimmäisen kerran pienen lasillisen römpsämehua. Hän ei sanonut mitään vain kohotti kulmiaan ja hymyili tavalla, joka sai koko Munabithianan hiljenemään.

Ja Olof hän maistoi. Ja maailma, sellaisena kuin hän sen tunsi, muuttui.

Victor Well sekaantui Mehupuristimeen ja hänet laitettiin tyrmään. Sinne hän jäi loppuiäkseen, joten hänestä ei ole juuri mitään kerrottavaa.

Mutta Mehupuristin ratas pyöri silti eteenpäin. Aikaterine Ponteva paronittarena valvoi kehitystä viisaalla silmällään, ja Olof af Lothar, entinen viinipoika ja nykyinen römpsän arkkivelho, jatkoi kokeilujaan. Linnan yläkerran kasvihuoneessa kasvatettiin nyt myös rohtorömpsää, josta saatiin uuden sukupolven konsentraattia.

Tirolin vuorten välissä, missä lehmänkellot laulavat ja sumu tanssii aamukahvin yllä, Aikaterine Ponteva vietti vuodet 18971902 viisi hiljaista mutta ratkaisevaa vuotta, jotka muokkasivat hänestä sen paronittaren ja römpsän tuntijan, jonka Munabithiana vieläkin muistaa.

Tuolloin vielä pelkkä neiti Ponteva, hän toimi kotiopettajattarena varakkaalle von Zwetschkensteinin perheelle, joiden alppimajassa oli kolme asiaa: piano, smetanasäiliö ja ränsistynyt mutta toimiva laboratorio. Ja se oli kaikki, mitä hän tarvitsi.

Noina vuosina Aikaterine:

opiskeli smetanan rakenteellisia metafyysisiä tasoja mestari Oskar Weisslöffelin kanssa

tutustui höyrykammiomenetelmiin römpsämehun uuttamisessa

kehitti käsitteet maun muisto ja aistin tulevaisuus

oppi hiljaisuuden keittotaidon

Vuonna 1902 hän palasi Munabithianan kamaralle ei enää opettajana, vaan smetanan filosofian mestarina ja römpsän salaisuuden vartijana.

Tirolin parveke, kevät 1880. Aikaterine ojensi pienen lasin nuorelle Olofille. Auringonvalo siivilöityi alppiruusujen läpi, ja taustalla kaikui lehmänkellon rytmissä Griegin sävel. Juoma värähteli lasissa, sen pinta utuisena kuin se olisi hengittänyt. Olof sulki silmänsä. Ensimmäinen siemaus ei ollut maku se oli tietoisuus.

Sohvahuone, Smetanan linnoitus, syksy 1880. Palattuaan Tirolista Olof istui samettisella sohvalla, katsellen savun kaartelua katossa. Aikaterine selasi reseptikirjaa, joka oli kirjoitettu sekä nuotein että reseptein. Toisen siemauksen kohdalla Olof sanoi hiljaa:

Tämä ei ole vain juoma. Tämä on kieli, jolla menneisyyden voi lausua ääneen.

Aikaterine painoi kätensä Olofin kämmenselälle. Sanat olivat tarpeettomia.

Tästä eteenpäin Olof ei enää ollut oppipoika, vaan römpsämuistin kantaja. Linnoituksen kermanvärisissä kivissä alkoi kaikua uusi sävel.

Römpsänmakuisten sävelien konsertti, järjestetty juhlasalissa, jonka akustiikka jäljitteli smetanan pehmeää kuohkeutta, alkoi hämärän laskeutuessa. Olof oli säveltänyt Smetanisen Sinfonian, jossa jokainen nuotti vastasi makuaistimusta: Cduuri oli kermaisuutta, Amolli ripaus rohtorömpsää, ja dissonanssit maistuivat kuin epäonnistunut majoneesi.

Mutta mitä olisi konsertti ilman korsetteja? Paronitar Aikaterine oli suunnitellut erityiset römpsäkorsetit, jotka kiristyivät tai löystyivät musiikin tahdissa. Kriitikon mukaan se tuntui siltä kuin tanssisi vaniljakastikkeessa johdetun intuition mukana.

Sanotaan, että tuona iltana yhdistettiin ensimmäistä kertaa musiikki, muoti ja maku ja se loi römpsäharmonian, joka kaikui hetken ajan yli koko Munabithianan kuin lämmin, tillintuoksuinen tuuli.

Luku V: Juhlasali, joka hengitti smetanaa

Korsetti kiristi kevyesti Aikaterinen palleaa, mutta ei tukahduttaakseen vaan muistuttaakseen, että hän oli elossa. Ympärillä kihisi römpsän sävel, Smetaninen Sinfonia, kolmas osa: Sauvasekoittimen unelma, opus 7. Jokainen nuotti sai korsetissa kuminauhoitetut saumakivet värähtämään kuin römpsämehun pintajännitys kevättuulessa.

Olof istui flyygelin ääressä. Hänen sormensa eivät soittaneet enää vain koskettimia, vaan myös kuulijoiden makumuistoja. Jokaisella painalluksella joku yleisöstä nyyhkäisi hiljaa ei surusta, vaan ilosta, jonka voi kokea vain, kun smetana, soitto ja sydän ovat samassa sävelkulussa.

Aikaterine kirjoitti myöhemmin päiväkirjaansa:

Sinä iltana, korsettini löystyi juuri oikealla iskulla. Ja römpsä se ei soinut vain soitossa. Se hengitti minussa.

Sinä iltana Aikaterine oli niin liikuttunut, että hän pyysi herra munajääkäri Grunwaldia tuomaan ison leipävuoan mallisen vadin, jossa oli yksi ainoa asia: 13 senttimetriä pitkä ja 13 senttimetriä ympärysmitaltaan oleva WeißWurst.

Se ei ollut mikä tahansa WeißWurst. Se oli Prinssi Maximilianin viimeinen makkara, valmistettu vuonna 1812 juhlavan auringonnousun kunniaksi, ja siitä asti säilytetty jääsmaragdilla viilennetyssä Smetanan linnan kellarin sinetöidyssä suolakapselissa.

Vadin kantaminen vaati kahden oppipojan tarkkuutta ja Grunwaldin syvintä keskittymistä. Kun hopeakansi nostettiin, yleisö pidätti hengitystään. Korsettien nyörit vetäytyivät kunnioittavasti.

Aikaterine kumartui vadin ylle, sulki silmänsä ja antoi WeißWurstin aromin huuhtoa ylitse. Tämä ei ollut ruokaa. Tämä oli muisti.

Seuraavaksi makkaralle suoritettiin ympärileikkaus.

Se oli Makrologinen Kermasakramentti, toimitus, joka suoritettiin vain kerran sukupolvessa. Grunwald nosti veitsen ei terästä, vaan vanhasta karamellin juuresta veistetyn instrumentin. Leikkaus tehtiin täsmälleen 27,3 asteen kulmassa. Valkoisen makkaran pinta halkesi hiljaa ja paljasti sisuksestaan tuoksun, joka ei ollut lihasta peräisin, vaan muistosta.

Aikaterine lausui:

Makkara on avattu. Sen ydin on vastaanotettu. Maistakoon se, joka on muistanut, ei unohtanut.

Ensimmäisen siivun otti Alice Torbjörnintytär, tuolloin vielä einunna. Hän ei ole vieläkään ottanut viimeistä siivua.

Yhtäkkiä paikalle marssii saksofonisti, jonka massiivisen instrumentin torvesta ruiskuaa smetanaa kuin nyrkin kokoisia rakeita Johanneksenpäivänä.

Se oli Saxor von Crèmberg, Smetanan linnan säveltaikuri. Hänen saksofoninsa La Crémerie Ultima sisälsi kermaresonaattorin ja paineistetun smetanakammion. Smetanapartikkelit sateilivat alas. Hän toi mukanaan pergamentin, jossa oli Smetanan Unohdettu Kadenssi.

Sitten salissa kajahti huuto:

JUU KÄLÄ KÄLÄ KÄLÄ!

Saxor tempaisi kolmoispuhalluksen. Smetanapilvi nousi. Kaneli leijui ilmassa. Olof kietoi itsensä tillinlehtiviittaan. Alice nyökkäsi kupolia kohti ja lausui:

Nyt on Römpsän Aika. Ja kälä kulkee keuhkoissa.

Yhtäkkiä paikalle ratsastaa Reliefi nenänsuojusarmeijoineen. He tulevat muurinmurtajalla sisään Vaakamambosaliin keskeyttämään Bratwurst und MötzeSaftfestivaalit.

Reliefi, hengityshygienian apostoli, astuu alas ratsunsa selästä. Hän lausuu vaatimuksensa:

1. Juhlinta lakattakoon heti paitsi jos mukana on vähintään kolme hygieniapuuhkaa.

2. Smetanan koostumus mitattava virallisella Kermavaakalla.

3. Hänelle itselleen XL-kokoinen hummeri cheddar-juusto-kaschtikkeella.