Missä minä olen? Istun Kalevassa, Tampereella. Olen hyväuskoinen paskiainen, haluan ihmisille hyvää oloa ja tahtoa, mutta itse en saa mitään, sillä tämä aika ei ole minunlaisiani kilttejä ihmisiä varten.

Minulla on uusi auto. Vaimoni käski palauttaa sen, koska se on kuulemma väärän värinen. Ostin auton kanista. Mikä tässä ajassa on erilaista verrattuna muihin aikakausiin? Minulta puuttuu suunnitelma. Haluan suunnitelman, vihan, tarpeen tehdä jotain, elektroniikan päähäni, jotain valitettavaa, konflikteja, haistatettavaa. Haistakaa vittu!

Äitini on ilkeä. Minulla on kavereita. Tukea vai tönimistä, mihin suuntaan pitäisi mennä itsensä suhteen? Haluanko kaatua? Haluan! Pitää kuvailla ympäristöä, ei ihmetellä tyhjyyttä. Ympäristö on olemassa vaikka sitä ei havainnoi kuin entisajan realisti, jokaista kulmaa, jokaista tahraa, jokaista sanaa jota ei pysty kirjoittamaan, koska se ei ole tarpeeksi sievä tai se on ollut jossain vääränlaisessa käytössä vastikään, ei sellaista voi käyttää. Assosiaatio kertoo tunteista, mutta ilman tunteita ei voi ajatella. Miksi minä pelkään sanoja? En voi edes ajatella sanoja. Sana oksettaa ja hävettää. Kuin kolari, sellainen on kohtaaminen sanan kanssa. Kun se tulee vastaan ja menee ohi huomaamatta, ääntä päästämättä, silloin on hyvä. Sen ohimenon aistii jotenkin nahassansa, mutta ei se miltään tunnu. Se on tärkeätä.

Tärkeätä? Miksi minun täytyy pitää sinua tärkeänä? Pidän, huudan, rakastan sinut tärkeäksi. Haluan ulos tästä, haluan päästä katsomaan ympäristöä, haluan poistua jostakin ja päästä pois. En näe, ja sanat estävät minua näkemästä. Jokaisen havainnon eteen tulee sana, joka ei ole oikea, mutta sen sanan läpi en näe mitä juuri olin katsomassa. Mene vittuun väärä sana, olet haukotus joka ei tule mutta olet hengitykseni tiellä. Puuh, puhallan puuh. Ikkunaan tulee jäinen pinta huurun keskelle. Lämmitän, laitan käteni ikkunaa vasten. Kiiltävä, näkymätön jälki lasisessa murskeessa. Silmä, käsi, suu, pii, vanhoja sanoja ihmisestä. Emo, katso emo äitiä, se on vasta tulossa mutta sinä hyppäät sen tiedät nyt jo navettaan ja karsinaan. Olet vanha sana, mutta miksi et taistele tai pyydä arvokasta loppua, lähdet kylmään eläinsuojaan vaikka olisit voinut päästä linnansaleihin huhuilemaan sanasi nimeä. Emo, olet todellinen uhri ja uhraus, uhrautujakin olet vaikka itse et sitä päättänyt. Mihin sinä sitten menet kun eläimet kuolevat tai kasvissyöjät valtaavat orgiat ja pihvituvat? Joulut pursuavat porkkanaemoja ja naurisporsaita.

Naiset vartioivat paikkojansa, tissi on vanha, rinta lapselle varattu ikivanha paikka kuin uhrilehto täynnä uhreja vuosituhansien varrelta. Minä yritän nähdä sen kaiken ja sanomatta kertoa, katso nyt perkele mitä sanot! Anna minun päästä sanomaan jo mitä minulla on asiaa, tajuatko, en minä voi mitään sanoa kun ne ovat sinunkin sielussasi kääntyilleet ja nauraneet että et sinä minua tavoita vaikka suustasi minut päästätkin. Katso, se menee eikä se ole muuta kuin ikivanhaa saastetta josta et pääse eroon. Tarkoitan, että enne kuin voin nähdä ja puhua siitä mitä näen eli kertoa sinulle ympäristöstä, Kalevasta, sinun pitää tyhjentää sanasi. Tyhjennä sanasi! Anna minun selittää ne sinulle uusin tavoin. Sillä tavalla minä vapaudun ja pääsemme eteenpäin. Luota, luota minuun. Kaadu vaikka kuolisit siihen. Jos et sitä tee, olet jo kuollut, sillä ei sinullekaan ole muuta tapaa olla olemassa. Minä pelastan sinut.

On aamupäivä. Keitän teetä. Lipton tee, tuoksu tuo mieleen seitsemänkymmentäluvun tietämättömyyden. Minun tietämättömyyteni, vähän liian viileä aurinko verrattuna valon määrään vai jäikö minulta iltapala syömättä. Nyt sanon ensimmäistä kertaa paska, vittu, kusipersesaatana kun ne kuitenkin tulevat vastaan niin en laita odottamaan kuin pikkuhotellin pikkolo. Saastuneita sanoja, joojoo, mutta et sinä ymmärrä, jos sanon suhteellisuuksia ja asioiden välisillä suhteilla kuvaan mitä niiden välissä on. Tarkoituksenani ei ole tehdä ooliolioo –tyylistä ilmaisua ilman liaanin heilahdusta.

Tästä tämä alkaa.