Roikun oksassa ylimmäisessä
oksistossa ison tammen
tähyilen taivaanrantaan
jonne annan ajatukseni lentää
yli horisontin
yli huomisen

Äärimmäiseen satamaan
jossa äänet jäävät kauemmas
väheten, kaikoten

Kuin vaeltaisin Vergiliuksen jalanjälkiä
tähtiloisteessa
kuin Makaisin tuonen joen rantatörmäillä
hengittäen manalan ilmaa

Ei, en ole mitään
kaikki ne loppuun kulutetut tunnit
puheet suhteista
tästä ja tuonpuoleisesta
kaikki tomua
tyhjyyttä kaikki
suloista äänettömyyden sinfoniaa

ohi kiitävät junat
sieluttomassa ruumissa
häpeän tahrat
elämän katkenneet langat

Saimme lohtua uskosta
mutta kuinka karvasta totuus lopulta olikaan
sanoillamme tai teoillamme ei väliä ollutkaan
pelkkä autiuden ongelma
jonka ratkaisimme Jumalien keinoin
patentiksi ikuiselle elämälle


Kaikkeuden saattelemana
tulossa jostakin
matkalla en minnekään

Kuinka kuolin ja katosin
maaksi muutuin


Olin rajallinen

Olin valmis enkä valmiimmaksi voinut tulla
Olin alkio
olin lima
olin kasvava paine äidin mielessä, äidin ruumiissa
olin pieni
olin iso
olin harmaantuva hius
ja biojäteastia
lannoite ja rakennusaine
nyt olen kaikki ja kaikkialla
osana kiertoa,taakkana muistoissa
muistokivenä puistossa

voisinpa kertoa teille
vehreistä niityistä, virvoittavista vesistä
armon käden kaitselmuksesta

mutta se on vain harhaa
eikä johda minnekään

silti tämä muista:
Etelään on aina hyvä mennä

jos ei,

niin luota pohjoisen teihin.