Armeija, tuo seitsenkirjaiminen pirulainen, joka herättää meissä jokaisessa mielikuvia ja tuntemuksia. Olen kuullut armeija-ajoista niin hienoja muisteloja kuin katkeria päähänpinttymiä. Olen kuullut, että kaverien määrä tuplaantuu, sillä ihmisiin on helppo tutustua kun kaikki ovat kerrankin OIKEASTI samanarvoisia. Olen myös kuullut, että tuollaiseen paikkaan ei kukaan menisi takaisin, vaikka maksettaisiin tuhat euroa päivältä. Jos mielipiteiden kirjo on näin laaja, niin ei kai kenenkään voi odottaa olevansa tosissaan innoissaan armeijaan menosta? Ainakaan minä en sellaista haluaisi, enkä oikeastaan edes suostuisi uskomaan..
Vielä oman lukiotaipaleeni alussa armeijaan meno tuntui kaukaiselta mielikuvalta; sinne mennään sitten joskus, nyt eletään ja kasvatetaan tukkaa! Tänään, kun rumpalimme palvelukseenastumiseen on vaivainen viikko jäljellä, on hätä käsillä ja paniikki tosiasia. Itselläni tuo oman elämän käännekohta koittaa noin puolen vuoden päästä. Puolen vuoden päästä, kesäkuumilla, kun ihmisen pitäisi nauttia elämästä täysin rinnoin, alokas Salomaa astuu hikiseen bussiin. Bussiin, joka vie ihmisen pois läheistensä luota, pois harrastustensa luota, pois kaikesta mistä ihminen nauttii.
Tietenkin, vaihtoehtojahan löytyy, toki toki! Ilman muuta ja muut ilman. Harmi vaan että siivilipalveluksen valinnut leimataan heti vastuuntunnottomaksi ja se joka valitsee vankilan on jotenkin arveluttava henkilö, hippi kenties?? Tiivistettynä nuoren suomalaisen miehen valinnat ovat:

a.) Menet armeijaan ja olet hyvä ihminen
b.) olet luuseri, et saa töitä
c.) olet rikollinen, et saa töitä

Ja sitten taas mennään, kun joku ottaa esille "sen helpon kortin", eli lässytyksen siitä, että naisten täytyy synnyttää ja miesten täytyy käydä armeija. Reilu peli, vai mitä? Juu, on kyllä. Jos mies kieltäytyy asepalveluksesta, häntä rangaistaan ja häntä pidetään huonompana kuin muut miehet. Mutta jos nainen kieltäytyy synnyttämästä (eli pitäytyy sinkkuna ja/tai ei halua seurustelun/perheen pilata opiskeluitaan/työtään/sosiaalista elämäänsä), hän onkin itsenäinen, oman arvonsa tunteva nainen jolla on vahvat mielipiteet. Naista ei myöskään heitetä vankilaan, jos hän valitsee elämän ilman synnyttämistä.
No entäs sitten se hienoimmista asioista se kaikkien hienoin, eli henkinen kasvu. Väittääkö suomalainen yhteiskunta ja suomalaiset miehet todellakin silmät pyöreinä, että jos maalla ei ole asevelvollisuutta, maan pojista ei kasva miehiä? Siltä vaikuttaa, jos kerran armeija on heidän mielestään niin oleellinen tekijä nuoren miehen henkisessä kasvussa. Eli esimerkiksi amerikkalaiset, jotka eivät ole käyneet armeijaa, voivat kaiken toivon heittää?

Heitän nyt villin veikkauksen ja haluan painottaa, että tämä on vain omaa pohdintaani: uskon, että Suomi ei tule pitkään aikaan, jos enää koskaan, käymään minkäänlaisia sotia. En usko, että kellään olisi mitään mieltä hyökätä EU:n jäsenmaahan, varsinkaan näin pienikokoiseen, harvaanasuttuun, poliittisesti hyvin matalaprofiiliseen maanplänttiin. Ja minkä maan johto muutenkaan olisi niin idioottimainen, että johtaisi joukkonsa hyökkäykseen tänne, ylös pohjoiseen, valloitus mielessään...? Henkilökohtaisesti en usko että mikään. Meiltä ei löydy öljyä, meillä ei ole uskonnollisia ristiriitoja eikä oikeastaan mitään muutakaan kiinnostavaa riidanaiheuttajaa. Muutenkin, "tulevaisuuden sodankäynti" -ilmaisu tuo mieleeni hyvin surullisia mielikuvia atomipommi-iskuista. Kertarysäyksellä kaikilta nirri pois. Mitä siinä muutama pöhöttynyt suomalainen sotilas voi tehdä, muuta kuin paskantaa housuihin? No kuolla, tietenkin. Ja kyllähän siinä siviilitkin kuolisivat, en minä sitä sentään väitä! Pointtini on kuitenkin se, että mielestäni me emme tarvitse armeijaa. Ainakaan siinä muodossa missä se nyt on... Miettikääs nyt: meistä pitäisi kouluttaa sotilaita ja maamme uljaita puolustajia. Ja kun kerran suomen nuorison kunto on kokoajan menossa alaspäin, niin miksi ihmeessa armeijan harjoitusmetodeja kevennetään? Juoksun sijasta sauvakävelyä, ulkoilun sijasta Nintendo Wii:tä? Itseni pussiin puhumisen uhallakin sanon että se on mielestäni todella typerää. Jos suomalaisten nuorten kunnolle pitäisi tehdä jotain, kuka muu sille jotain tekisi, kuin pakollinen asepalvelus? Mutta, ei! He löysäävät oikein olan takaa ja media saa jatkaa viestimistään siitä, kuinka Suomi ei ole sitä mitä se oli ennen, suomalainen sisu on mennyttä, ja niin edelleen.

Eräs asia mikä minua ärsyttää, on se, että meidän oletetaan olevan valmiita lähtemään tosipaikan tullen käskyjen mukaan tappamaan, viemään nirri pois ihmisiltä. Tehdä Luojan työ, rikkoa Kymmentä käskyä, joka on (riippumatta Jumalan olemassaolosta) lähes kaikkien nykyisten lakien perusta ja alkulähde. Jälleen kerran löydän epäkohdan. Selitän sen kuvitteellisen esimerkkitilanteen avulla: kimppuuni käydään kujalla, joku yrittää veitsellä uhaten varastaa lompakkoni. Yhtäkkiä saan jostain adrenaliininpurkauksen ja tönäisen rikollisen pois tieltäni ja juoksen karkuun. Rikollinen kaatuu, lyö päänsä katukivetykseen ja kuolee. Tilanne kääntyykin ympäri, MINÄ olenkin yhtäkkiä yhteiskunnan vihollinen. Olen tappanut ihmisen. Tietenkin lieventävä seikka on, että kuollut osapuoli oli ensin uhkaillut minua ja tekoni oli itsepuolustusta. MUTTA, sitten kun puolustetaankin koko maata (eli yhteisöä), on tappaminen yhtäkkiä sallittua. Oikeastaan se on suotavaa, se on TAVOITE. "Joidenkin täytyy kuolla, jotta yhteiskunta voi edetä", totesi muistaakseni Pekka Erik Auvinen. Koulusurmaaja. Mielestäni sodassa tappaminen ei ole sen enempää oikein, kuin Auvisen suorittama hirmuteko koulussaan. Miksi yhteisöä suojellessa on oikein viedä perheellisiltä, viattomilta ihmisiltä henki, mutta jos MINÄ suojelen OMAA aatettani tai jopa henkeäni, jota arvostan yli kaiken muun, olenkin paha ihminen? Jos minä joutuisin sotimaan, ampuisin itseni ennemmin kuin jonkun muun. Vaikka äsken sanoinkin, että vaalin omaa henkeäni, on kuitenkin pidettävä mielessä että niin tekee jokainen muukin. Minä en ole jumala, minä en ole rikollinen enkä myöskään murhaaja. Näin ollen, en voisi ikinä viedä kenenkään toisen ihmisen elämää. Tämän takia minut leimattaisiin maanpetturiksi, sotarikolliseksi ja vastuunpakoilijaksi. Minut leimattaisiin ala-arvoiseksi, koska välitän kanssaihmisistäni. MITÄ HELVETTIÄ???!!!!!

Joskus olen myös pyöritellyt mielessäni utopistista ajatusta siitä, että kaikki maat ja valtiot tekisivät keskenään rauhansopimuksen ja armeijoista (ja näin ollen myös sodista) luovuttaisiin kokonaan. Mutta, eräs ystäväni veti minut takaisin maan pinnalle. Otetaan taas esimerkki, suuntaamme jälleen rapakon taakse: Amerikkalaisten kaksi suurinta rahanlähdettä ovat porno-, sekä aseteollisuus. Jos joskus niin hienosti kävisi että aloite nimeltä "Maailmanrauha" lähtisi kiertoon ympäri palloamme, ja allekirjoituksia kaivattaisiin kaikilta valtioilta, ennenkuin rauha tulisi toteen, olisi helposti arvattavissa että Amerikalta ei suostumusta kuuluisi. Tämä saattaa kuulostaa kornilta ja naivilta, mutta fakta on se, että Amerikalle ei olisi taloudellisesti hyödyllistä, jos maailmassa vallitsisi rauha. Raha ratkaisee, niinkuin aina. Toisen kärsimys on toisen voitto, etkä voi kumartaa yhteen suuntaan pyllistämättä toiseen. Eli utopia sikseen, jätän haaveilut aivojeni ja tajuntani väliseksi asiaksi.

Kuitenkin, haluan painottaa, että pidän sotaveteraaneja todella suuressa arvossa. Uskon että jokainen sodan kauhut kokenut ihminen ajattelee täsmälleen samalla lailla kuin minäkin. Luultavasti vielä paljon vahvemmin, sillä he ovat ITSE joutuneet näkemään ne hirveät tilanteet, mistä minä vain luon kauhukuvia itselleni. Mielestäni sotaveteraanit ansaitsevat todella suuren kunnioituksen, kunnioituksen siitä, että he uhrasivat nuoruutensa meidän nuoruutemme vuoksi. He petasivat sängyn jolla makaamme, he lakaisivat lattian jolla kävelemme ja he valmistivat ruuan jota me syömme. He ovat kaikki meidän iso-isiämme ja iso-iso-isiämme, ihmisiä jotka eivät luovuttaneet. Tästä kunnioituksesta johtuen aion myös minä käydä armeijan, vaikka sitten hammasta yhteen purren.

Loppuun täytyy todeta, että minä olen nuori, vielä hyvin mustavalkoinen ihminen. Kuitenkin, minulla on tapana sirpaleisen maailmankatsomuslasieni läpi tiiraillessani muodostaa maailmanmenosta vahvojakin mielipiteitä. En tiedä onko tämä yksinomaan paha asia, vaikka se monia, varsinkin asiasta minua paljon enemmän tietäviä (eli HYVIN monia), varmasti ärsyttääkin. Mutta, kuten sanoin, se ei välttämättä ole pelkästään paha juttu: en usko loukkaavani ketään mielipiteilläni, vaikka ne lapsellisia olisivatkin. Päädyn kuitenkin mielipiteitäni jakamalla ymmärtämään muitakin kantoja. Varsinkin tilanteissa, joissa joku joutuu rautalangasta vääntämällä huutamaan minulle kuinka asia oikeasti on, koen oppivani suvaitsevuutta ja vuorovaikutustaitoja. Vaikka sitä onkin monen vaikea hyväksyä, kantapään kautta oppiminen on parasta ja tehokkainta: ei voi tietää varmasti maistuuko kuravesi pahalta, jos sitä ei koskaan ole maistanut.

jjon // Travesty of Sympathy