Yksinäisyys ilman mielenrauhaa, se tekee öistä täyttä painajaista, viha joka kytee mielessä, tekee siitä niin suloisen kaikkine itsesäälineen.
Se raastaa, repii, ahmii, juopuu, oksentaa ja ulostaa.
Se tukehduttaa siihen surkeuteen ja kaataa paskaa niskaan, kuin muuta maailmassa ei olisikaan kuin julmuus.
Kuinka omahyväisesti se hymyilee ja katselee peilistä aikaansaannostaan: ihmistä.
Se sekoittaa mielesi kauniiseen katkeruuteen ja saa epätoivonkin jo kateelliseksi teoilleen.
Se mittaa luonteesi lujuutta, kestätkö sitä painetta?
Mikä onkaan sitä mitä et kestä? Mikä antaa sen viimeisen iskun, sen aiheen tehdä jotain peruuttamatonta, jotain anteeksi antamatonta?
Ja päämääräänsä päästyään, nostaa maljan: iloksi.