Tummanpunainen veri tihkui siteen läpi.Näin pilkkuja ja hourailin.Tai näin minulle kerrottiin myöhemmin..En itse välittänyt enää elämästäni.Olin menettänyt mieheni ja lapseni samana päivänä,samalla hetkellä.Minä makasin sairaalassa.Olin selvinnyt lääkärien mukaan.Itse pidin tätä pahemmanlaatuisena pilana.Ettäkö jatkaisin elämääni ilman kahta minulle rakkainta ihmistä.En missään nimessä!
Ennen kuolemaani halusin kuitenkin saattaa rakkaani viimeiselle matkalleen.Joten pääsin sairaalasta ja järjestin kahdet hautajaiset.Kaikki taisivat ihmetellä miten pystyin olemaan niin tyyni ja rauhallinen.
Hautajaisten jälkeisenä päivänä lähdin ajamaan autollani.Tiesin tarkalleen miten hoitaisin itseni päiviltä,hymyilin.Jos joku olisi lukenut ajatuksiani,hän olisi ehkä yrittänyt tulla estämään,tietäen kuitenkin ettei minua mikään voisi estää.Ajoin samalle paikalle,samaan mutkaan.Nyt olin itse ratin takana.Jänis loikkasi tien sivuun autoni edestä,olin iloinen sen puolesta.
Kiihdytin vauhtia,sytytin tulitikun ja heitin sen takapenkille.Olin aiemmin valellut koko auton huolellisesti bensalla.En halunnut jättää itsestäni mitään jäljelle.Liekit nuolaisivat auton samalla hetkellä kun ajoin kaiteen läpi rotkoon.Putosin...Viimeinen ajatukseni ennen tiedottomuutta oli mieheni hymy ja lapseni ensimmäinen ääni,mikä oli päässyt maailmaan vasta muutama kuukausi aiemmin.