Suomalaisten melankoolinen suhtautuminen elämään,melkein runollista eikö totta?
Luonto kai purkaa vihansa meihin,kostonsa vuosien takaa.
Niin ovat tuimat pakkaset ja jäätävät tuuloset,vaan ovatko sen veroiset,jotta hymyn pohjolan kansalta veisivät mennessään?

Ihminen on terve kun osaa rakastaa ja kykenee raatamaan niska limassa.
Ja lapsi on terve kun se leikkii. (myös vanhaa sanan partta ja Freudin toteamus)

Kukkaset ovat punaisissaan,ne kasvavat kilvan kohti taivasta.
Päivä toisensa perään ne puhkeavat riemuissaan valon koittoon,taivuttavat vartensa kilvoitellen.
Sitten äkkiä ne käpertyvät kokoon,surusta murtuneina,väistyen toisten tieltä ja maata ruokkivat.
Niin on niitä hyvä katsoa kun ne saavat kevään kanssa laulaa,vaan kun syksy saa,
käy rakkauskin kuolemaan ,kauas etelään se katoaa.
Vaan minne käy ihmisen tie,missä salaisuus piilevi,jos ei kukan kauneudesta osaa nauttia,
eikä odottaa nuppua aukeavaa.
Niin on kauneus pienissä,ne kasvavat suureksi,ja joskus ruokkivat maan ja väistyvät uuden tieltä.
Sillä niin on elämän tarkoitus kiertäväinen kuin ikiliikkuja,eikä mikään ole tarkoituksetonta
milloinkaan.