Minun sieluni huuto kaikuu tyhjyydessä,jota avaruudeksi kutsutaan.
Löysin vastauksen,joka asetettiin hiljaa eteeni,ei se tyydyttänyt,pysäyttänyt kaihoani kasvavaa.
Ullakko minua tuudittaa,vankia,vaikka olen vapaa lähtemään.
Eivät siipeni minua kanna,olenko liian raskas taakka,vaiko vain vielä liian heiveröinen.
Oi rakkaus,miksi särjit sydämeni,aivan kuin siinä vielä olisi särjettävää ollut.
Miksi kokosit? Kuopataksesiko?
Miksi annoit siiman,päästääksesi menemäänkö.
Voi minun suruvirttäni,eikö minua kukaan kuule?
Oi ota minut,nosta minut,vaikken seistä jaksakaan.
Usko,sekö kaikkeen vastaa,vaikka rakkaus on niistä suurin?
Miksi toivoni järkkyy,kun uskoni puuttuu...miksei rakkaus sitä paikkaa.
Mihin rehellisyyteni katosi,kun sitä kysyttiin?
Miksi valhe sai väistymään rakkauden tieltään?
Kysymykset...tulevatko ne liian myöhään?
Saanko minä joskus vastauksen? Oveni on aina oleva avoinna,vaikka huoneen sisällöstä en takuita anna.
Tarjosinko sikaa säkissä,vaikka luulin sitä rehellisyydeksi.
Kuka on laittanut kalvon näköni eteen?
Miksi en uskonut,vaikka tiesin jo vastauksen