Taas sama laulu. Juhlimme siis isolla komppanialla Hannan synttäreitä eilen.
Tarkoitus oli olla nätisti,nauttimatta paljoa kuplivaa,mutta alkuskumppa olikin niin salakavalaa,että hujahti saman tien päähän ja siinä sitä sitten oltiin viinan himoissa ja kävin ostamassa siideriä ärrältä.
Inhoan siideriä,mutta hyvinpä näkyi uppoavan.
Selityksiä huonoon käyttäytymiseeni löytyy aina nuoresta iästä yksinäisyyteen.
En silti tahdo selittää mitään,vaan katson ennemmin suoraan itseeni ja sanon miten asian laita on.
Tahdon muutosta,tahdon lopettaa hurjat yöelämät ja vaihtaa maisemaa.
Tahdon palvella Jumalaa,Hän on minun valintani. Miksi olen koetuksessa? En tiedä..Herra sanoo sanassaan,että onnellinen se jota Hän kurittaa. Hän luottaa uskoni kestävyyteen,riipun Hänessä viimeiseen hengenvetoon.
Olen myöntänyt itselleni virheeni,häpeän mutta en valehtele. Ja tahdon muuttua,Jeesus on oleva ainoa vastaukseni.
Olen saanut ymmärtää,mikä on armoistuin,mikä se ihan todella on. Ja nyt on vain minä ja Hän...ei ole ketään joka kantaisi minusta vastuuta kuin minä itse. Se tuntuu isolta asialta. Olen kasvanut,ottanut askelia..lähestynyt todellista minää ja aikuisuutta. Kannan vastuun. Olen alkanut jopa tahtoa olla omillani ja aloittaa oman elämäni.
Olen kovin läheinen äitiini ja hänestä vieroittuminen on minulle raskasta,mutta olen vakaa kun pääsen jaloilleni ja löydän balanssin.
Minun mieltäni järkytti torstai-iltana kun söin illallista ystäväni kanssa se,että en saanut syödä lasten ateriaa ja minua kutsuttiin aikuiseksi. Se herätti minut johonkin. Aivan kuin olisin käsittänyt olevani nainen. Itsenäinen nainen.
Pala oli minulle suuri ja painui mieleeni. Käsitin jotain..minun todella on tullut aika ottaa seuraava askel,piankin.
Se tuntuu tulleen kuin varkain,vaikka olenkin valmistautunut.
Tänään olin isäni kanssa lounaalla Rossossa,söin pannupizzan,joka oli hyvää ja täyttikin mukavasti.
Capuccino oli kuitenkin liikaa ja aloin voida pahoin autossa ja peittelin sitä,niinkuin normaalistikin.
Fyysinen paha olo on sellainen jota peitän aina viimeiseen asti.
Enkä tahtonut tuottaa isälle pettymystä. Puhuin kyllä alkoholista ja juoppoudesta,mutta yritin unohtaa potevani parhaillaan itse krapulaa. Luulen isäni kuitenkin ymmärtäneen sen,mutta hän ei myöntänyt sitä itselleen.
Huomasin hänestä. Olenhan muuttunut ja ihmiset pitävät minua kuin pyhimyksenä.
Minua pidetään vahvana ja viisaana naisena.
Eräs ystäväni puhui tästä minulle perjantaina,ollessamme limulla medarissa.
Hän ylisti pienen hiprakan voimin minut maasta taivaisiin ja oli haltioissaan muutoksesta jonka olen kokenut kolmen vuoden aikana. Se antoi minulle entistä vähemmän kompastumisen varaa.
Ihmisten tulisi antaa toisilleen tilaa ja varaa olla heikko.
Aivan jokainen ansaitsee saada olla heikko ja tehdä virheitä.
Anteeksianto,mitä se on?
Se on armoa.