On ihanan pimeä yö. Ei yhtäkään valonlähdettä pilaamassa minun yötäni.
Makaan korkealla maasta, suuren ladon katolla. Se ei ehkä ole mikään tasaisin, mutta siellä on kuitenkin mukavampaa nukkua kuin kylmällä maalla.
Yö on lämmin ja ilma on hieman kosteaa. Eilen satoi kaatamalla ja sade jätti jälkeensä valtavia lätäköitä, joissa minun koirani kieriskelivät koko päivän.

Niin, minun laumani. Olen saalistaja, joka odottaa saalistaan rauhallisesti.
Kyllä ne tulevat ulos talostaan. Heiltä loppuu ruoka ja vesi aivan pian, jolloin heidän on pakko mennä hakemaan sitä toisesta talosta. Silloin pääsen taas metsästämään.
”Ihmisiksi” heitä kutsutaan, mutta minulle he ovat vain saalista, ruokaa, ravintoa. Aivan sama miten niitä kutsun.
Ne ovat älykkäitä, mutta heikkomielisiä ja kulkevat joskus yksin, joskus laumoissa.
Ne ääntelevät oudosti, aivan kuin ne keskustelisivat keskenään.
Saaliini käyttää kuitenkin jotain vaarallista asetta, joka tappaa laumani nopeasti ja äänekkäästi.
En tiedä mitä ne ovat, mutta se ei tarkoita, etten saisi heitä kiinni.
Heitä on helppo höynäyttää. Rääkäisen vain kerran ja he menevät heti paniikkiin.
Käsken koirani niiden kimppuun ja saaliini tappaa ehkä muutaman laumastani.
Kun saaliini eivät pysty enää käyttämään aseitaan, ne alkavat juosta karkuun ja heidät on helppo saada erilleen.
Minä ja laumani saa ruokaa, vain hetkessä koko laumani on ruokittu ja voin taas aloittaa uuden vahtivuoron.

Kuten tavallisesti, tämäkin yö on nähtävästi yhtä tylsä kuin eilinen.
Saaliini pysyy talossaan, eikä edes pilkistä päätään ulos.
Murahdan ja hyppään katolta alas, ladon leveälle takapihalle. Laskeudun laumani keskelle. Kaikki koirani heräävät tömähdykseen ja hyppäävät pystyyn.
Ne alkavat nuuskia ja nuolla käsiäni, toivoen löytävänsä jotain ruokaa kämmenistäni.
Mutta kun mitään ei olekkaan syötäväksi, koirani uikuttavat pettyneinä ja menevät makuulle viereeni. Istuudun tomuiselle lattialle ja silitän sekä rapsuttelen koiriani, kun kaikki 20 koiraani kerääntyvät ympärilleni.
Laumani on minulle kuin perhe. Kaikki koirani ovat minulle tärkeitä ja hyviä ystäviäni.
Niiden hampaat ja kuonot ovat korvaamattomia metsästyksessä.
Osaan kyllä itsekkin haistaa ja purra, mutta silti koiristani on aina apua.
Ne ottavat pakenevan saaliin kiinni ja tuovat ne minulle lopetettavaksi.
Ilman laumaani, metsästykseni olisi huomattavasti vaikeampaa.
Ja sitäpaitsi, koirani pitävät minulle seuraa hiljaisina öinä.

Yhtäkkiä korvaani kantautuu ääniä. Saalis on poistunut talostaan.
Hyppään pystyyn ja kiipeän nopeasti takaisin katolle.
Suljen silmäni ja avaan ne uudestaan, jotta pystyisin näkemään pimeässä.
Kaikki näkyy sinisenä ja huomaan tummien hahmojen tulevan ulos talosta.
Ensimmäinen on nuorempi uros yksilö, aseenaan jonkinlainen keppi, jonka päässä on käyrä terä.
Se kävelee ulos talosta ja katsoo ympärilleen. Sitten se viittaa kättään luultavasti muille lajitovereilleen.
Kaksi muuta yksilöä tulee ulos talosta, nähtävästi naaraita. Ne kävelevät uroksen viereen, kantaen mukanaan teräväkärkisiä keppejä.
Näiden kahden perässä tulee vanhempi uros, jonka tunnen oikein hyvin.
Me kutsumme tätä Surmaajaksi. Nimi tulee sen raivokkuudesta ja voimasta.
Vaikka se olisikin vanhin laumastaan, se on taidokkain ja vaarallisiin Ihminen, jonka olen koskaan laumani kanssa tavannut.
Se pystyy murtamaan koirieni niskat paljain käsin ja johtamaan laumansa pelottamaan hyökkäykseen. Monet minun laumani jäsenistä ovat kuolleet tuon Surmaajan käsiin, vaikka hyökkäsivät yhdessä.
Silti Surmaaja selviytyy jokaisesta taistelusta, en tiedä miten se on mahdollista.

Surmaaja sulkee oven perässään ja kävelee joukon kärkeen. Se ottaa valtavan kepin selästään, jonka päässä on piikikäs pallo.
Tuo ase on vaarallinen minun laumaani kohtaan. Se raivaa suurimman osan koiristani pois tieltä vain yhdellä heilautuksella.
Mutta tällä kertaa en anna sen tapahtua. Käännyn ympäri ja karjaisen koirilleni.
Ne nousevat ylös ja alkavat haukkua innostuneina. Hakkaan rintaani ja karjun korisevalla äänellä, hyökkäyskäskynä koirilleni.
Laumani alkaa ulvoa ja rähistä verenhimoisena. Metsästys on alkamassa.
Koirani hajaantuvat, kymmenen niistä lähtee kiertämään ladon oikeaa puolta sen etupihalle ja toiset kymmenen vasenta.
Minä itse jään vahtimaan saalista, varmistaakseni niiden tilanteen.
Surmaaja on jo aloittanut rohkaisemaan joukkoaan, mutta silti he ovat valmiina pakenemaan.
Rääkäisen saalistani päin ja nuori naaras joutuu pakokauhun valtaan. Se puristautuu nuoren uroksen ympäri ja alkaa kiljumaan kauhuissaan.
Virnistän tyytyväisenä ja loikkaan alas ladon katolta.

Koirani saavuttavat saaliin ja hyökkäävät Surmaajaa kohti. Ihminen tarraa ensimmäistä koiraa kurkusta ja viskaa sen takaisin muiden koirien päälle.
Muut ihmiset pitävät koriani kaukana teräväkärkisillä kepeillään ja muilla aseillaan.
Surmaaja heilauttaa asettaan ja kuulen koirien ulvahtavan tuskasta.
Se saa minut hyvin vihaiseksi ja tahdon kostaa tuolle raakalaiselle.
Hyppään ihmisjoukon keskelle ja tarraan ensimmäistä urosta niskasta kiinni.
Väännän uroksen niskat nurin ja viskaan ruumiin koirieni syötäväksi.
Yksi naaraista kääntää aseensa minua päin, mutta koirani saa tämän kiinni ja raahaa sen erilleen joukostaan. Toinen naaras alkaa huutaa kauhuissaan ja lyö aseensa minua kohti.
Väistän iskun helposti ja tarraan naarasta käsistä, murran niistä toisen ja viskaan koko naaraan riehuvan laumani keskelle.
Ne repivät saaliinsa palasiksi ja raahaavat palaset pois.
Nyt on enää Surmaaja tapettavana. Se ei näytä edes olevan peloissaan, vaikka sen lajitoverit ovat kuolleet. Sen jalkojen juuressa on ainakin kahdeksan koiraa kuolleena.
Hyökkään kohti Surmaajaa, mutta se tarraa minua käsistä kiinni. Se pyörähtää ympäri ja tönäisee minut kauemmas, pamauttaen minua nyrkillään leukaan.
En välitä kivusta, koska se ei ole minulle vaarallista.
Surmaaja katsoo minua pelottamana ja nostaa aseensa murskatakseen rintalastani vain yhdellä lyönnillä.
Mutta se tekee virheen, kun kääntää selkänsä koirilleni. Ne hyppäävät kiinni saaliinsa kaulaan, käteen ja jalkoihin. Surmaaja on nyt loukussa.
Se ei pysty lyömään tai edes liikkumaan minua kohti. Nyt olisi aika lopettaa se.
Tappaa saalis ja sen jälkeen nauttia sen lihasta. Mutta en ole valmis vielä.
Napsautan sormiani ja Surmaajan jalkoja purevat koirat murtavat saaliin sääriluut.
Surmaaja putoaa polvilleen maahan, mutta yrittää silti rimpuilla irti koirien otteesta, mutta ystäväni purevat saaliin käsiä ja kaulaa, jotta se ymmärtäisi yrityksensä turhaksi.


Saaliin veri on sakeaa ja saa veden nousemaan kielelleni.
Näkisivätpä tämän surkean olennon lajitoverot sen nyt. Avuton ja voimaton minun edessäni.
Jos osaisin nauraa vielä, niin nauraisin tuolle piruparalle, mutta minun äänihuuleni eivät saa enää sellaista ääntä aikaan.
Surmaaja nostaa kasvonsa minua kohti ja puree hampaitaan yhteen tuskissaan. Se avaa suunsa ja yrittää vääntää sanoja kurkustaan.
Menen lähemmäs sen suuta, jotta saisin sen korinasta selvää.
”Sinä et ole voittanut vielä...” Se sönköttää uhkaavasti, mutta en kovin välitä siitä.
Nostan käteni ylös ja isken kynteni syvälle saaliini rintalastaan. Kynteni uppoavat saaliini sykkivään sydämeen ja lopetan sen riuhtaisten sen sydämen paikoiltaan.
Saaliini vetää viimeisen hengenvedon ja nojautuu sitten taaksepäin, kun sen lihakset rentoutuvat. Vedän käteni pois sen rinnasta ja tiputan Surmaajan sydämen maahan.
Koirani alkavat heti syödä kuollutta ihmistä innoissaan ja kärkkyen saaliin parhaita paloja.
Minä murahdan ja koirat hajaantuvat hieman, jotta minäkin pääsen syömään.
Kaikki tuo taistelu sai minut todella nälkäiseksi.

Upotan hampaani Surmaajan lihaan ja haukkaan ison palan suuhuni. Sen liha maistuu yllättävän hyvältä verrattuna muihin mitän olen syönyt. Se on ehkä hieman sitkeää, mutta sen maku korvaa sen koostumuksen.
Se ei ole ehkä niin hyvää kuin villisian liha, mutta silti aika lähellä.
Surmaajasta ei jäänyt paljoa jäljelle, kun laumani alkoi raahata saalista sisälle latoon. Meidän on pakko säästää lihaa hieman, koska emme tiedä milloin saamme seuraavan kerran näin hyvän saaliin.
Ihmisiä on niin helppo saada kiinni, vaikka laumastani kuolikin kahdeksan jäsentä.
Niiden sisarukset ovat ehkä hieman allapäin, mutta ovat silti hyvällä tuulella saaliin ansiosta.
Jokin minua kuitenkin mietityttää.
Mitä Surmaaja oikein tarkoitti? Minä voitin ylivoimaisesti. Mitä se oikein luuli saavuttavansa tuolla lauseella?
Ei mitään tärkeää luultavasti. Kai se oli vain niin tuskissaan, että alkoi jo menettää järkensä.
Miten niin muka en voittaisi. Typerä ajatus.

Yhtäkkiä piippaava ääni rikkoo ajatteluni. Käännyn repeytyneitä ruumiita päin ja huomaan koirieni käyvän todella levottomiksi.
Näen punaisen valon välkkyvän Surmaajan jalkojen päälle kiedottujen vaatteiden taskussa.
Sitten punainen valo alkaa palaa tasaisesti ja päästää viimeiset kolme piippausta.
Sillä hetkellä tunnistan sen. En ehdi edes avata suutani, kun ajastettu pommi räjähtää.
Se syttyy valtavaan liekkiin. Katson kuinka käteni palaa hitaasti tuhkaksi, kuin myös minun laumani.


”Älä aliarvioi ihmisiä, Saalistaja.” Talon sisällä seisova mies sanoo ja katsoo palavaa latoa hymyillen.