Kuulen tuulen
kuiskauksen,
hiljaisen,
empien.
Viestin tuo
rakkaaltain,
auringoltain.

Hän kallioilla
odottaa
rakastaan,
minua.
Tuuli sanalla
mua varoittaa:
”Kiiruhda!”.
Minä juoksen
yli kivien ja vesien.
Ja jalkani verillä jo on.

Keuhkoja polttaa.
Ja sydämessä ryskyttää.
Ja päässäni ajatus yksi vain on:
”Kiiruhda!”.

Siellä kallioilla
rakkaan nään
verta paljon käsissään.
Huulilla lause
yksi vain:
”Anteeksi!”.
Juoksen syliinsä
mun auringon,
jonka kasvot kääntyneet on varjoon.
Ja vaikka yhtään en ymmärrä
pidän tiukasti kii.

Mun sydän hakkaa
vasten armaani omaa
ja kyyneleet silmistä tirskuu.

Ja minä huudan
ulos suurinta tuskaa
kun ymmärrys mieleni valtaa.

Lyö nyrkki selkää
tuon elämäni auringon
ja polveni alta pettää.

Ja vaikka huudan,
itken ja tärisen
niin lopulta hänelle kuiskaan:
”Saat anteeksi”.

Hän hellästi
mua lohduttaa.
Laittaa käteni omaansa.
Tuijotan verta niin kovin punaista
ja kauhistun.

Ymmärys uusi
alkaa ravistaa
ja kompastellen nousen seisomaan.
Riuhdon käteni mun vapaaksi
ja alan juoksemaan.

Yli nurmen
ja kallion kielekkeen
kun jalkani haukkaavat tyhjää.

Keuhkoja polttaa
ja sydämessä ryskyttää
kun vaivun meren
sineen.

Veden painossa
mä leijailen
ja hiljaa mielessäni rukoilen:
”Saavu pian armas pimeys.
Kiiruhda!”

Mutta tunnen kuinka
pintaan mua kiskotaan
ja rannan kivet ne raapii.

Valo taivaan
silmäni mun sumentaa
ja haaveeni unesta murskaa.

Syliinsä sulkee
mun elämäni aurinko
ja sydämet yhteen taas hakkaa.

Ja vaikka itken
tunnen sielussani rauhan,
kun rakkaani minulle kuiskaa:
”Saat anteeksi.”