Keskipäivän helteessä metsässä
asustaa suuri vanha puu.
Kaksisataa vuotta on mennyt siitä,
elämä on ollut sille kuin unta,
se kasvaa niin sisään kuin ulos
ja se hengittää, hengittää aina tuuleen,

ja laulaa kuin puu,
laulaa kuin puu,
laulaa kuin puu,
polusta josta näen

sen juurakkoiset polvet.
Elämä on sille silleen verkkaista,
jotain kaipaan sen olemuksesta,
hengitän syvään ja antaudun sen rauhaan.

Niin, niin se on kirjoitettu,
sen universaalikirjaan,
lukee auringon radat,
nukkuu tähtien seitit
ja juurtuu, juurtuu yhä syvempään,
mullan varpaat ja sädehtivä pää.
Se on, se on niin,
se on, se…

laulaa kuin puu,
laulaa kuin puu,
laulaa kuin puu,
polusta josta näen

sen juurakkoiset polvet.
Elämä on sille silleen verkkaista,
jotain kaipaan sen olemuksesta,
hengitän syvään ja antaudun sen rauhaan

Hmm… hmm…

Elämä on kuin puu!
Elämä on kuin puu!
etc…