Nämä talot ja kadut susta liikaa muistuttaa,
mutta onnellisuutta on niin vaikee unohtaa.
Kun susta unta nään silloin mieli seisahtaa,
ja meidän yhteinen maailma taas oveen koputtaa.

Kulman takaa löytyi samanlainen katu,
jospa tää ois sellainen joka sydämeen ei satu.
Mikä rakkautta oli taitaa nyt olla vihaa,
sirpaleeni levis pitkin takapihaa.

Mun maailmanlopusta on taas paljon aikaa kulunut,
tiedän et se on mun vika ettei meillä oikein sujunut.
Yritin kovasti muttet siltikään sä tajunnut,
ja nyt kaikki tärkee on mun maailmastani kadonnut.



Miks sun täytyi mennä vaik kaikkeni mä annoin,
kun vastaan tuli suo mä sut harteillani kannoin.
Pehmeimmälle sängylle mä sulle pedin tein,
kaiken pahan ulos mä sun elämästä vein.

Unien maailmaan mun täytyy jälleen mennä,
ilman siipiäni en mä metriäkään lennä.
Sä ammuit mut alas, ja nyt mä vuodan verta,
silloin putosin keskelle suurta valtamerta.

Kun eksyksissä olin, sä talutit mut kotiin,
vielä silloin pystyttiin me turhat riidat sopiin.
Oli helppo sanoa mitä tarkoittanut ei,
kuljimme tietä mikä meidät eroon vei.



Nyt mun sydän on rikki sä sanot voi voi,
usko tai älä se olon pahemman toi.
Nyt sun kauniit sanat mun haudallani soi,
jälleen uuden tuskan mä sisälläni koin.

Olin liian myöhässä tiedän kyllä sen,
palauttaa halusin unelman jokaisen,
mut unessa olin ja ymmärtänyt en,
vasta kun heräsin mennyt oli eilinen.

Ehkä meille molemmille paremmaksi on,
kait yhteinen tulevaisuus ois ollu valoton,
nyt oon kuiten tksin enkä tiedä mitä teen,
ehkä taas joskus opin jälleen hymyileen.