Minä nukun aamukuuteen
herään tylsään avaruuteen
joka kiittää vain silloin
jos sen syliin kaataa hunajaa
pahviseinät kaatuu selkään
etpä arvaa miten pelkään
kun ei tänään kukaan kaada
lasistansa mulle juotavaa

sitten lähden vaikka tiedän
ei siellä mua kukaan siedä
niille oon vain savua
joka silmiä polttaa, kirvelee
ehkä vielä tämän kerran
jaksan odottaa sen verran
että eräs joka pelkää
lopultakin suunsa aukaisee

sä et varmaan tiedä
mitä susta aattelen
miten silmissäsi näen
maailman ikuisen
kauneimmin

ja kaikkein eniten
mä sitä pelkäänkin
että vielä kerran sanot
mulle hyvästi
sanot näkemiin

sä et varmaan tiedä
mitä susta aattelen
etkä varmaan usko
että sussa näen sen
kauneuden

sä et varmaan käsittäisi
vaikka kertoisin
olenhan vain savua
joka tappaa parhaimmin
ihmisen.