Itkeminen ja uhriutuminen, ja runojen kirjoittelu ei auta. Pitää mennä sotimaan ja rakastella kaunista naista, ja sitten rakastella kaunista naista uudelleen. Niin sanoi Hemingway, kirjoittaessaan miehekkäästi romaaneja kännissä avioerojen kourissa.

Eihän siitä mihinkään pääse, että etenkin näin Suomen viitekehyksessä teidän musiikkinne tuo mieleen Leevi and the Leavingsin. Sama alakulo, sama apaattisuus ja hyvin samankaltaiset pienet tarinat tukevat kaikki tuota mielikuvaa, josta ainakin minun on tällä hetkellä kuuntelukokemustani mahdotonta täysin erottaa.

Vaan ei anneta sen vaivata! Myös tämä kappale käsittelee ensimmäisessä persoonassa tapahtumia avaavaa päähenkilöä, joka inhimillisen heikkoutensa vuoksi ei kykene toimimaan kuulijan näkökulmasta järkevinä näyttäytyvillä tavoilla, vaan päätyy huonoja ratkaisuja tehdessään hautautumaan ongelmiinsa. Kappaleen nimihenkilö Matilda on päähenkilön ihastus ja halujen kohde, seksuaalisesti vapautunut yksilö ja olennaisesti joku, jonka kanssa päähenkilö ei pysty elämäänsä yhteen sovittamaan. On myös täysin mahdollista, että Matilda on ammatiltaan seksityöläinen, mutta se on lopulta sivuseikka.

Vaikken kappaleen sanoituksen sisällöstä suuremmin välitä, se on omana itsenään ainakin ymmärrettävä.

Kappaleen instrumentaatio on hyvin samanlaista kuin aiemmin kuulemassani Riejussakin. Tavan bändisoitinten lisäksi mukana on persoonallisella tavalla leluisia syntetisaattorisoundeja, jotka vastaavat sävellyksen melodisesta puolesta ehkä laulumelodiaakin enemmän. Elementit soivat yhteen erittäin nätisti, ja vaikka joitain ylempien keskitaajuuksien elementtejä olisikin voinut harkita hieman hillittäviksi, kokonaisuutta on myös spektraalisesti helppo kuunnella.

Varsinaisia teknisen puolen ongelmia ei ole paljoa. Viimeisen kertosäkeistön toiston aikana kuulostaa pariin otteeseen siltä, että clipperi taitaa käydä ylikierroksilla, ja ehkä joitain elementtejä olisi voinut levitellä laajemminkin stereokuvaa täyttämään, mutta mikään tästä ei vähennä kappaleen popahtavasta soinnista. Vain vähänkin ammattimaisemmalla esillepanolla tämän orkesterin kappaleiden hiotumpien kappaleiden voisi aivan hyvin kuvitella soivan jollain suomen monista radioasemista.

Jos jokin minua häiritsee, se on kappaleen lopetus. Se tuntuu hieman liian hätäiseltä, mihin näkisin äkkiseltään kaksi vaihtoehtoa tulevia biisiprojekteja ajatellen. Ensimmäinen olisi kirjoittaa vastaavanlaiselle kappaleelle vaikka vain lyhykäinenkin lopetus. Samaan tapaan kuin viimeinen synasoundi tässä mutta toteutettuna niin, että se sopisi orgaanisemmin sitä edeltäneeseen viimeiseen osioon. Toinen vaihtoehto, enkä oikein voi uskoa, että tätä edes ehdotan, olisi tehdä kappaleelle pidempi 90-lukulainen fadeout-loppu. Se oli yksi Leevi and the Leavingsien kappaleiden vakiolopetuksista, ja uskoisin sen sopivan myös teidän kappaleisiinne.

Joka tapauksessa, vaikkei kappale aivan omaan makuuni osukaan, sillä on kyllä omassa lajissaan monia ansioita. Lisää harjoittelemalla ja lisää kappaleita kirjoittamalla teillä saattaa vielä olla vaikka minkälaista tulevaisuutta niillä esikuvanne apajilla, joilla on viime vuosina ollut jokseenkin hiljaista.