Risujen alle, iki- kaarnan väliin,
Karhun kaataja katala katajassa roikkuu ikuista.
Sinä olet alin, matalin, mitätön paska,
Haaska, saasta, paise mätä, tuska.

Et pääse pohjamudin kehtoon nukkumaan,
Ei maa sinua huoli, ei routa sua suojaa.
Kärsit, kidut, kiirasten palavaan syliin,
Minä kylvän tuskaa, syvyyteen syliisi lyön.

Sinä olet alin, matalin, mitätön,
Kuin varjo, joka haudasta karkuun juoksee.
Kidu, ikuista tuskaa kanna,
Ei rauhaa, ei pelastusta anna.

Tuuli ulvoo, rauta rikkoo,
Veri virtaa, mut' rauhaa ei saa.
Sinä olet alin, matalin, mitätön,
Palaa ikuista, pimeän polttamaa.
Sinun nimeäsi ei huudeta, ei muisteta.
Se kirjoitetaan tuhkaan, jonka tuuli vie.
Sukusi kuolee, maasi hylkää,
Edes varjosi ei kanna muistoasi.

Ei ole lepoa, ei unta, ei armoa.
Silmäsi palavat, mutta eivät sulkeudu.
Kuule huutojen kaiku korvissasi,
Ne ovat omasi, ikuisesti palaavat.
Ja kun maa sinut viimein nielaisee,
Se nauraa, pilkkaa, nimeäsi halveksii.
Jokainen askel toi sinut tähän,
Missä edes kuolema ei sinua kosketa.