Pitäis pitäytyä iltakahvittomuudessa ja juoda vaan bitteriä, niin olisi varma pistekappale. Aika letkeä, ja todella iso kontrasti kun just edellisessä kappaleessa hylkäsin ystäväni heviristeilyllä. Joku hidas masterkompura tms tekee liikaa työtä, menee välittömyyttä hieman ihanan viattomalta äänitteeltä.

Rentoa, kepeää ja reggaevaikutteista aikuisrockiahan tämä on. Rentoa nimenomaan siksi, miten omalla tavallaan höveli se on vaikkapa laulusäveltensä vireiltään tai rytmitykseltään. Eikä tämä ole moite; kyse on tyylivalinnasta, enkä oikeastaan edes osaa kuvitella, miten kappale voisi toimia jotenkin erityisen tarkalla sovituksella yhtä persoonallisesti.

Suomen musiikillisessa kontekstissa nokkahuilu saattaa myös olla soittimista rennoimpia. Ainakin yksi sukupolvi ehti siihen tutustua ehkä turhankin hyvin, ja kyllä sen kuuleminen herättelee ainakin itselleni sellaisia tuntemuksia, ettei tämän kappaleen äärellä tarvitse ainakaan pingottaa.

Ylipäätään sovitus tuntuu korostavan kappaleen ydinsanomaa, mikä taitaa lopulta olla yksi säveltaiteen tärkeimmistä ominaisuuksista.

Myönnettäköön, kappale ei oikein osu omaan makuuni, ehkä juuri niiden reggaevaikutteiden takia, mutta siinä mitä se pyrkii tekemään, se onnistuu monellakin eri tavalla. Sen minäkertoja toistaa pääteesin sen verran moneen kertaan, että viesti menee kyllä perille. Tavallaan kappale onnistuu myös sivuuttamaan kielteisen kritiikin tuolla viestillään jo ennen, kuin sitä on ehditty antaakaan.

Jokin ei toiminut? Ei se mitään; viesti kyllä välittyy. Otetaan rennosti eikä murehdita.

Miten asian näen, on se, että tämä kappale on juuri sellainen, kuin siitä tuli, eikä siitä olisi voinut tulla muunlaista, koska siitä tuli juuri tällainen. En myöskään ole aivan varma, onko tällaisen rentouden ylistyslaulun kohdalla erityisen arvokasta ryhtyä purkamaan sen pikkuyksityiskohtia kovinkaan suurella pieteetillä.

Ehkä annan sen vain kaikua vielä yhden kerran tässä miellyttävän viileässä kesäyössä ja jatkan sitten eteenpäin.