täs on sitä tyylii et jokanen urputtaja suremaTTA elämästään ohi kulkija paskoo housuuu... Mieti, mik' on sulle hyvä,
tuumi, mik' on sulle paha,
ruma sulle, kaunis sulle:
ole maailma omasi.

Iske itsesi kipunat
yltä, alta, kaikkialta,
enin taistosta elämän.

Näin lauloin ma kuolleelle äidillein
ja äiti mun ymmärsi heti.
Hän painoi suukkosen otsallein
ja sylihinsä mun veti:
»Ken uskovi toteen, ken unelmaan,
viis siitä, kun täysin sa uskot vaan,
sun uskos se suurin on totuutes –
usko, poikani, unehes!»

Miten mielelläin, niin mielelläin
hänen luoksensa jäänyt oisin
luo Tuonen virtojen viileäin,
mut kohtalot päätti toisin.
Vielä kerran viimeisen viittasi hän
kuin hän vain viitata tiesi;
taas seisoin ma rannalla elämän,
mut nyt olin toinen miesi.

Nyt tulkaa, te murheet ja vastukset,
niin saatte te kokea muuta!
Nyt raudasta mulla on jänteret,
nyt luuni on yhtä luuta.
Kas, Apolloa, joka hymyilee,
sitä voita ei Olympo jumalineen,
ei Tartarus, Pluto, ei Poseidon;
hymyn voima on voittamaton.

Meri pauhaa ja ukkonen jylisee –
Apollo saapuu ja hymyy.
Ja katso! Ukkonen vaikenee,
tuul' laantuu, lainehet lymyy.
Hän hymyllä maailman hallitsee,
hän laululla valtansa vallitsee,
ja laulunsa korkea, lempeä on;
lemmen voima on voittamaton.

Kun aavehet mieltäsi ahdistaa,
niin lemmi! ja aavehet haihtuu.
Kun murheet sun sielusi mustaks saa,
niin lemmi! ja iloks ne vaihtuu.
Ja jos sua häpäisee vihamies,
niin lemmellä katko sen kaunan ies,
ja katso, hän kasvonsa kääntää pois
kun itse hän hävennyt ois.

Kuka taitavi lempeä vastustaa?
Ketä voita ei lemmen kieli?
Sitä kuulee taivas ja kuulee maa
ja ilma ja ihmismieli.
Kas, povet se aukovi paatuneet,
se rungot nostavi maatuneet,
taas kutovi lehtihin, kukkasiin
ja uusihin unelmiin.