Lapset lähtevät mutta kaipuu jää. Ikävä pyörii nurkissa ja vanhan intiaaniäidin kosmisen ymmärryksen tuntee selvästi siinä kohtaa, missä sielun kuvittelee olevan.

Kallokellarissa pidetään musiikkihetkeä lapsille tai kenties opetetaan loitsuja uudelle sukupolvelle... hieman on pelottavan oloinenkin fiilikseltään tuo loitsun hyräily, mutta kielisoittimen pikkaus taustalla keventää tunnelmaa... varsin hyvin äänitetty esitys ja miksaus on myös onnistunut,, taustaäänet pysyvät taka-alalla ollen silti selkeästi erotettavissa.... hyvin työstetty kokonaisuus, joka sopii tyyliltään Kallokellarin aikaisemman tuotannon jatkoksi

Lasten ääniä taustalla...aika hyytävissä ja samalla osittain humoristissa fiiliksissä mennään. Olen ennen verrannut näitä shamanismiin, ja nytkin tulee jotain mieleen jotain Lapin noitakekkereihin verrattavaa.
Kissa taitaa välillä koetella kuulijoita, eikä päästä vähällä. Varsinkin kun rajoja rikotaan ja kokeellisia juttuja tehdään, niin se on oikein!