Yhdyn kritiikkiisi nimim. Hornankatila. Pyrin hitauden kautta eeppiseen ilmaisuun, joka kuitenkin kaatui omaan nerouteensa ja biisi ejakuloikin liian aikaisin.

Olen vannoutuneena punaviinivasemmistoelitistinä tottunut taivastelemaan Mörkörothin taiteellisten ulottuvuuksien infinitiivisille nerokkuudelle. Eräs esimerkkipoiminta edellä mainitsemastani faktasta ilmentyy Mörkörothin uniikista kyvystä muodostaa pelkistettyä harmonia/disharmonia -balanssia hidastempoisissa kappaleissaan, mutta tässä homma rakoilee ja ajoittain valuu reisille.
Vaikka tetrahydrakannabinolien täyttämät dopamiinireseptorini tuottavat tavallista enemmän euforiaa paisuvaiskudokselleni, niin tämä kyseinen kappale ei massiivista fallostani liikuttanut. Ensimmäiseksi ongelmakohdaksi muodostuu eittämättä kyseisen biisin rahvaanomainen kunnianhimoisuus, johon en ole Mörkörothin kaliiberin artistin kovin usein nähnyt sortuvan. Kappale ei yksinkertaisesti saavuta kaikkea sitä mitä se yrittää tavoittaa kuulijan reseptoreissa (vain juntit kuuntelevat korvalla).
Kappaleen hypnoottisuus erottuu, muttei saavuta toivottua epätoivoa edistyneemmässä kuulijassa eikä kappaleen nihilistisyys saata emotionaalisesti nihilistiseen tilaan, mitä jokainen Mörköroth-intellektuelli on tottunut kokemaan. Vertauskuvallisesti voidaan todeta, että "Funeral at Sea" on kuin pappi joka ei elä kuten saarnaa.
Kokonaisuus on loppupeleissä liian hajanainen. Mörköroth ei tuo itseään edustavasti esiin säröttelemällä sulaa nerouttaan liian pieniksi annoksiksi ympäri biisiä. Kuriositeettinä on kuitenkin pakko positiivisesti korostaen mainita kappaleen sulan ytimen olevan ehtaa apokalyptistä Mörkörothiä ja biisi itsessään on parempaa taidetta kuin 97% siitä skeidasta, mitä musiikkihistorian ruma ja kuormittunut anus on tähän päivään mennessä suoltanut.