Vitun hyvä.

Kuulostaa kuin jostain pilkahduksen elämäniloa repinyt nuori Iggy Pop olisi päästetty ähkimään Donald Roeserin kadonneeseen disco-viritelmään. Soundien perverssi mekaanisuus yhdistettynä Sarkon lasiakin särkyvämpään inhimillisyyteen luo symbioosin ylittäen lihan rajat psykedeelisessä utopiassa, jossa sekä viiksi- että pimppikarvat värisevät 140 iskua minuutissa.