Tietoisuuteeni poraa heti alusta massiivinen, sähkönsininen äänivalli – olotila karaistuu, kuin juoksisi juuri herättyään hankeen pyörimään. Ehkä vaikutelma on sellainen kuin, pupillit terävöityneenä, paahtaisi jossain tiedon valtatiellä (aina tämä sama assosiaatio) valon nopeudella. Biisi tukeutuu kautaaltaan mukaansatempaavaan rytmiin, en ainakaan havainnut mitään melodisia tai harmonisia elementtejä. Mutta rytmi tuntuu olevan juuri kohdallaan – sellainen neonvaloissa epileptisesti välkkyvä syke, magneettinen myrsky, metropolin voimakkaasti varautunut atmosfääri. Kipinät iskevät ja hiki virtaa. Tämä on auditiivinen Korkkari: iskee kuin miljoona volttia. Adrenaliini kuohuu suupielissä asti, mutta rautainen jälkimaku ei tule tappamisen ja sotimisen merkeissä, vaan silkasta kilpailuvietistä – ja euforisesta vauhdista. Katukaahailua futuristisissa maisemissa, aina punaisten lyhtyjen alta monumentaalisimpien pilvenpiirtäjien varjoon. Mutta loppua kohden alkaa puuduttaa... Viimeinen kolmannes pistää jo kysymään, missä nyanssit?