Tätä meijän kylällä laulettiin paljon, olikohan jotain yheksänkymmentäluvun alkua. Kaikilla oli hirveä masennus päällä, se nuoruus nimittäin.

Muistan sen yhden talvisen päivän kun istuttiin tuopin ääressä, oltiin jo täysikäsiä, vieläkin samassa kylässä. Joku metsuri oli rajan takaa tullut hummailemaan, minä sitten lähdin sen mukana, ei se ukko nyt mikkään hyvä ollut, mutta toi ulkomaailman hajut mukanaan.

Olgan kanssa tuossa laitettiin tämä virsi nauhalle. On varmaan jokaisella omat versionsa tästä tarinasta.

Kun Olga tuli luokseni ensimmäistä kertaa, haistoimme syksyn tulleen. Hän oli kastunut matkallaan, lämmitimme mielemme kupposilla. Teimme tämän pienen kollaasin sateen soidessa loputtomasti ikkunaa vasten. Sen harmaan äänen löytää myös tästä, jos osaa kuunnella.

/balalaikat, violetti huilu, puinen huilu, vesilasit, olut-tuopit, kynttilälyhty,kielisoitin, ohikulkevat autot, sadepisarat/

Heräsin yöllä, kun oveen koputettiin, tai ehkä se oli vain oksa joka hakkasi ikkunaan, niin sen täytyi olla... Vaivuin kuumeiseen uneen, joka vilisi suuria variksia ja pöllöjä, kävivät naamalleni. Mustan nihkeässä syyspusikossa rämmin, maa oli tummia sieniä täynnä... Kietouduin punaan joka nousi maasta hehkuen. Olin unessa, tajusin. Säpsähdin uudestaan puisesta huoneestani sinerrykseen. Aamulla huomasin ne jäljet.

/Balalaikan pienet kielet, paksu ja lyhyt huilu, okarina, helistin, kastanjetit, kaikki mitä oli lattialla/

Tämä kappale on ensimmäinen jonka soitimme. Syntynyt sinä hetkenä. Lasit soitettu erikseen. Jotkut kohtaamiset ovat kohtalokkaita, hiljaisia, kauniita ja tärkeitä.

/Balalaikat, lasit, kantele (siellä se on...vai onko?)/